Sunnuntai. Tänään on vuorossa kappale, jossa on paljon erilaisia osia. Kaikki niistä vaativat erilaista äänenkäyttöä, joten minusta tuntuu luontevimmalta edetä hiljaisesta kovempaan. Tällä tavalla saadaan tarkkuutta myös pitkiin vokaaleihin ja niitä seuraavan säkeen välille. Homma pyörähtää käyntiin, ja kuin itsestään, osat tipahtelevat narulle. Tuntuu hassulta. Pitäisikö olla vielä kriittisempi. KUNNES: toisesta korvasta ei kuulu. Eikä nyt toisesta. Olenko se minä vai johto?..Sääätööö... Studiopäällikkö Rieti päättää tulla äänikoppiin seuraksi heiluttelemaan johtoja ja taas kuuluu.
Pääsemme kappaleen lopukkeeseen, jossa tulee ensimmäisen kerran virehämminkiä. Oho! Koitan säätää ylävirettä, ja taas nostaa alavireestä. No voi nyt perse! Jaska ottaa kiipparin esille ja etsii sieltä oikeat äänet. "Nyt et unohda sitä!" Tässä vaiheessa alkaa kuulostaa siltä, että pohjassa on jotain hämärää, kun ei laulu tunnu kulkevan millään.
Ensimmäistä kertaa vastassamme on ilmiö, jossa soitettu melodia meneekin ristiin laulun sävelkorkeuden kanssa. Asiaa tuumaillaan hetki ja päädytään merkitsemään mentaalimuistioon, että seuraavalla kerralla tuplatarkistetaan asiat. Kahdesti. Ja hommataan uusi johtokin. Kohta saadaan korjattua ja laulut saadaan sitä myöten nauhalle.
Matias (saksofoni) on varannut reeniksen. Meitä ennen siellä soitteli Muuttohaukat(?). Lepposaa porukkaa.
Koitetaan soittaa tulevaa keikkasettiä läpi, ja se iänikuinen piisijärjestys käy taas mietintähatussa.
Päätetään delegoida lopulle porukallekin jotain päänvaivaa, ja siirretään lopulliset päätökset torstaille.
:)
----
Maanantai. Ilta. Homma pyörähtää käyntiin suhteellisen nopeasti ja helposti. Yksi harjoitusotto, ja sitten ihan for real: GO! Välillä kuuluu molemmin puolin koppia huolen sävyttämää mutinaa. Voiko tämä mennä näin helposti? Onko se silloin tunteella ja vireessä ja "kaikkea sitä", jos ottoja ei ole kuin yksi tai kaksi? Vai kylvenkö vielä eilisen ehkä valheellisessa onnistumisen välkkeessä tajuamatta, että se on vain puhelimen akku, joka ilmoittaa olevansa lopussa.
Anssikin (rummut) palautteli epäilyspilvistä alas ja muistutti, että jos se tuntuu hyvältä, niin silloin se sitä varmasti on. Tai jotain sinnepäin. Muistutus toimi siihen väliin mainiosti. Kiitos Anssille. Itsekriittisyys onkin turhaa siinä vaiheessa, kun ottojen eroja ei kuule edes itse. Keksin toisella puolella väijyy kuitenkin oma soima siitä, ettei siinä nyt ikinä vaan tule olemaan tarpeeksi eddievedderiä. Miksen minä saa olla Eddie Vedder? Hoitaisin pankkiasiatkin laulamalla. Palaan surffitukasta takaisin maan pinnalle ja huomaan, että kappale on sitä myöten purkissa.
Höh. Kivutonta. Liian kivutonta?
Taputan itseäni selkään, mutta takaraivooni hiipii ymmärrys siitä, että alamme lipua kohti niitä hankalampia kappaleita. Oivoi. Mutta nyt on aika kerätä ajatukset näiltä osin takavasemmalle ja siirtää henkinen voimailu kohti perjantaita ja ensikeikkaa. Mitämääpaanpäällehei?!
-Mokka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti