Levyäänitystä

Nyt koitti suuri päivä PKP:n historiassa. Toisen kokopitkän äänilevyn äänityssessiot potkaistiin käyntiin Oulussa. Tiistaipäivä alkoi aamulla kymmeneltä auton käynnistyessä Tampereella ja sen keulan tähtäily kohti Perämerta, reittivalintana Seinäjoki-Kokkola. Tämä tehtiin siinä toivossa, että pääsisimme perille valoisan aikana ja hyvässä kelissä (kumpikaan ei toteutunut).

Autoon ahdettuina allekirjoittaneen ja kuskina toimineen isän lisäksi olivat musta jättikassi täynnä piuhaa ja mikrofooneja. Niiden lisäksi autoa ahtauttivat kitara, konga, cajon, helistimet, kilistimet, suhistimet ja tietysti perkussionistimme Jallu ja hänen kissansa Rieti.

Kello on seitsemän, saman päivän ilta. Olemme perillä Oulussa ja autossa matkannut romuläjä, jota äänityskalustoksi ja soittimiksi kutsutaan laitettiin sellaiseen moodiin että ääni kuuluu ja se tallentuu tietokoneistoon mukiinmenevästi.

Kello on kolme yöllä. Täytyy nukkua hetki. Pistän makuulle jonnekin kaaoksen keskelle, piuhameren hiljainen kohina tainnuttaa minut toviksi.

Klo 09:48 soi puhelin studion ikkunalaudalla. Pomoksikin kutsuttu herrasmies kutsuu töihin. " ei ei en pääse, pitäisi ruveta levyä äänittämään... Ei en pääse kolmeltakaan, ehkä ensiviikolla joskus".  Selvä homma. Joskus asiat voivat hoitua yksinkertaisestikin. Melkeinpä samalla ovi aukenee ja soittajat saapuvat paikalle. Virkamiesmäistä hippeilyä.

Kitara kaulaan roikkumaan ja kokeilemaan, miten levyn äänitys voisi alkaa. Ääni kuuluu ja kulkee piuhaa pitkin ja rec-nappulaa muistetaan painaa. Neljä ottoa ensimmäisestä biisistä tallentuu. Mukana yhtä aikaa rummut, basso, perkkarit ja pari kitaraa. Neljäs otto on hyvä, parit korjausotot kielisoittimiin ja se on siinä. Ensimmäisen kappaleen pohjat ovat valmiina. Kello on vähän yli kaksitoista päivällä.

Seuraava biisi. Tähän väliin valittiin oikein tarkoituksella mahdollisimman hankala kappale, ainakin omasta ja basistinkin valituksesta päätellen. Rec-nappia paiba – ja menoksi. Menoksi päin helvettiä. Monta ottoa, ei meinaa tulla mitään. Sormet verillä. Nyt ei lähde.
Kuppi kahvia tekee kummasti terää, ja muutaman oton jälkeen hyvinkin siedettävä versio kappaleesta on valmiina. Valmiina korjailtavaksi, siis.
Muiden korjaillessa otoksiaan jälkikäteen käyn hakemassa vibrafonin joka makoili vieläkin edellisen levyn äänityksien jäljiltä studiossa toisaalla. Ikäväkseni huomaan että gummihihnat jotka moottorin avustamana pyörittävät läppiä (ja jotka saavat aikaan vibrafonin taianomaisen vouvauksen), ovat hapristuneet rikki ja poikki. JOS JOKU TIETÄÄ MISTÄ SELLAISIA LÖYTÄÄ, OTTAA YHTEYTTÄ!!!

Käyn kyselemässä SP-Elektroniikasta, josko säkällä heillä olisi moisia nauhoja myynnissä, eipä tietenkään. Mutta avulias myyjähenkilö kaivelee jostain laatikon perukoilta kaksi hyvin vahvaa kumilenksua jotka myy minulle 0,20€:lla. Kiitos. Toivottavasti niistä on apua.

Saapuessani pääkallopaikalle käyn läpi koko edellisen kappaleen ja paikkailen runsaat räpsyt ja erheet. Noin. Nyt sekin on valmis.

Kello on vasta kuusi ja kaksi biisiä nauhalla. Ei tämä näin helppoa voi olla, eihän?. Päätämme ihan uhalla kokeilla vielä yhtä kappaletta, vaikka olemme päättäneet että nauhoitamme vain kaksi biisiä päivässä, että edes jonkinlainen arvostelukyky säilyisi soittaessa.

Kiinnitämme vielä syntetisaattoristin kaapelit äänitysjärjestelmään ja menoksi. Neljä ottoa. Neljäs on suorastaan maaginen. Se on hyvä. Pari paikkausta allekirjoittaneelta ja sitten kitarasoolon kimppuun. Boss Phaser ph-1r- Turborat- Ibanez Ad-100Analog delay ja Carslbro TR-amp. Jos nyt haluaa nippelitietoa, niin näistä on loistava soolosoundi tehty. Kun tähän vielä lisää keskinkertaisen kitaristin juuri oikealla hetkellä, tuloksena on valmis kitarsooloäänitys yhdellä otolla. uu jea.

"Paina sitä noisea. NOISEA. Juuri sitä, niin ettei siitä sävelestä saa mitään selvää", kuuluu viimeiset ohjeet syntetisaattoristille, kun yhdessä vääntelemme syntikanfilttereitä sopivaan asentoon jotta saamme soolon pohjalle muikeat space-suhinat. Päivä on pulkassa ja pulkka tallessa.

Huomena uudet kujeet ja seuraavat biisit.