Aamu. Aamupäivä. Keskipäivä. Iltapäivällä jaksan vihdoin ravistella monen äänityspäivän jälkeiset unihiekan rippeet silmämunasta sille saastaiselle tasolle, joka vielä joskus näytti lattialta. Nyttemmin se on peittynyt patja-, piuha- ja valmisruokapakettivuoristojen alle.
Tänään on lepopäivä. Vähän siivousta ja kiipparinauhoitusta.
Laulajattaren palaute edellisenä iltana lähettämistämme biisivedoksista on napsahtanut digitaaliseen postilokeroon. Palautteessa on, jos jotain hyvää, niin myös jotain huonoa. Kahden biisin tempo ei kohtaa vokalistin mielikuvaa oikeanlaisesta bpm:ästä (iskuja minuutissa). Toinen biiseistä on liian hidas, toinen liian nopea. Damn. Tartun soittimeeni pienen nurinan saattelemana.
Alamme etsiä uutta tempoa biiseihin. Ensimmäisenä nopeampi biisi. Tarkistamme tempon laulajan laulaessa metronomin napsutuksen päälle puhelinlangan toisessa päässä. Tempo nousee 13 iskua minuutissa. Huh. Aika punkiksi menee. Menkööt, punk on ok.
Seuraava biisi on huomattavasti hankalampi tapaus. Kappale oli jo alunperinkin hidas. Tässä otossa oli myös ensimmäisellä otolla purkkiin soitettu kitarasoolo, josta seuraa huomattavia psykologisia, saatanallisia epäuskon tunteita aivolohkoon. Eikait siinä. Jälleen kuulemme puhelimen välityksellä lauludemonstraatio, johon tahdistamme metronomin. Tempo laskee noin 15 iskua minuutissa. Järkyttävän hidasta. Jääärrkkyyttäääävvän hiiidaaasss. Mitä hitaampi biisi on, sitä vaikeampi sitä on soittaa. Näin on. Nauhoittaminen on yhtä hidasta kuin itse biisikin. Studiopäällikkö Rieti-kissan tarkkaillessa kaiuttimen päältä nauhoituksen etenemistä, saamme vihdoinkin kelvollisen oton talteen. Järkyttävän hidas. Raskas. Muttei mitään heviä. Hieno biisi. Olipa laulaja molemmista biiseistä oikeassa. Paras on näin tempohommat hoitaa.
Ne olisivat nyt siinä sitten, valmiina jatkotyöstöä varten. 13 ihka uutta PKP-biisiä. Kuulette niitä pian. Eka keikka pitäisi olla nyt tammikuussa, hieman uudella kokoonpanolla.
Vien kuitenkin vielä soittajatovereideni aikaa ja hermoja yrittämällä kitarasooloa viimeiseksi nauhoitettuun kappaleeseen reilun tunnin. Ei mene ekalla otolla, ei tokalla, eikä ollenkaan. Olen joko väsynyt tai kehittynyt kitaristina. Veikkaan ensimmäistä. Siirrämme soolot huomiselle.
Mums mums ja däng däng ovat viimeisimmät aivon havaittavissa olevat äännähdykset soittotilan puolelta, vaikka aamun ensikukko jo laulelee bluesia. Toinen kitaristi se jaksaa vielä akkaria näpytellä. Nostan hattua ja samalla peiton korviin.
Huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti