Rakas studiopäiväkirja osa 7.

Maanantai on lusittu ja sakkokierrokset soitettu. Kaikkien biisien pohjat vihdoinkin nauhalla. Koska olemme hieman etuajassa nauhoitusten suhteen, tai siis saimme pohjat valmiiksi aikaisemmin kuin oletimme, voimme käyttää pari päivää ihan rauhassa syntikka ja perkussioäänityksiin.

Ensimmäisenä vuorossa syntetisaattorin soittoa.

Mitä enemmän soundeja ja mahdollisuuksia äänen muokkaukselle, sitä kauemman kestää minkään valmiiksi saaminen. Syntikan nauhoittaminen on järrkyttävän hidasta puuhaa. Ainakin henkilökohtaisen kärsivällisyyteni puitteissa. Ensimmäiseen biisiin  tuhraantuu aikaa ainakin neljä tuntia. Huh. Verrokkina voidaan pitää haitaria jolla soitettiin samaan kappaleeseen melkein samat jutut kuin syntikalla ja aikaa meni vain puolisen tuntia. Biisistä tuli kyllä aivan järkyttävän hienon kuuloinen. Se alkaa aivan hiljaa ja groovaavan kertosäkeen sun muiden osioiden kautta musiikin historian hienoimpaan soittamalla hidastettuun lopetukseen. Vielä riittää kärsivällisyyttä yhteen biisiin ja sen syntikoihin. Ne hoituvat ennakkoasenteistani huolimatta suhteellisen nopeasti. Kuulostaa kellopeliltä stratosfäärissä ja ampiaiselta imurinputkessa. Soundit ovat kohdallaan.

Jossain aivolohkon länsisiiven ullakolla jököttää kitaramörkö muistuttaen siitä, että vielä yhdestä biisistä puuttuu se soolo. Se, mikä meni ekalla kerralla purkkiin, mutta traagisten temponhidastamisten ja kappaleen uudelleen nauhoittamisen jälkeen ei sitten sujunutkaan. (Viittaan aikaisempaan blogitekstiin). On ilta, ja kello lyö jo yhtätoista kun syntikan soittaja lopettelee osuuttaan.

Perkussionisti römäyttää studion lattialle kasan rytmimunia, vibrasläbä, tamburiineja, tsikitsikejä, kolistimia, kelloja, chimesiä sun muuta perkussionistien metelöimiseen käyttämää rojua.
Aikomuksena on mitä ilmeisimmin käydä jokainen äänitetty pohja läpi ja sihistellä niihin tarvittavat tiskitsikit sun muut perkussiot. On taas koko yö aikaa. Kitarasoolo ilmeisesti siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Studiopäällikkö Rieti-Kissa livahtaa taas katon rajaan Peaveyn kaiuttimen päälle tarkkailemaan tilannetta. 13 biisiä käytävä läpi. Jaamme hyvin epäkristillisesti perkussioita keskenämme, biisistä riippuen. Yksi vanha lattiatomi saa ajaa patarummun virkaa. Molemmat kalvot irti ja alakalvo laitetaan yläkalvon paikalle. Pohja jätetään auki. Pienen virityksen jälkeen rumpu soi kovinkin patarummun kuuloisesti varsinkin kun sitä soittaa kapulalla missä on huopapallo päässä (tästä varmasti moni patarumpalisti olisi hyvin eri mieltä).
Aivomyrskyn seurauksena levylle on myös pakko saada samanlainen rummunnapautus kuin Sepulturan Roots-nimisessä kappaleessa. Semmoinen soundikin saadaan aikaiseksi kun lyö lujaa paksuilla kapuloilla rummun reunaan siten, että kapulat juuri ja juuri osuvat hyvin kireälle viritettyyn kalvoon. Ja alakalvo tietty pois.
Myrskyn jälkimainingeissa levylle ui myös munniharppua, händkläpejä, sytkäriä, roudarinteippiä ja didgeridoota (joo joo osataan soittaa sitä tosi hyvin). Kello alkaa olla noin viisi aamulla kun yllättävän vähän nuutunut silmäni sitä vilkuilee tekstitelevisiosta. Ehdotan varovaisesti että josko vielä kokeilisimme  sitä kitarasooloa.

Äänitämme ensin kertosäkeistöihin pienet lisäykset että saan sormet vetreiksi. Sitten soolon kimppuun. Ekalla purkkiin. Jes. Soundi ei tosin ole paras mahdollinen. Liian kuiva. Kastelemme sitä runsaalla analogisella delaylla ja Phaserilla (sillä MXR:llä). Hyvä tuli, hieno. Vaikka voin kyllä myöntää sanoneeni joskus, että kitarasoolot ovat ehkä turhanpäiväisin ja yliarvostetuin osa länsimaista Rock-, Pop-, Blues-, ja Heavy Metal  -musiikkia. Voin kuitenkin samalla sanoa, että niiden soittaminen on ihan kivaa, vaikkakin hieman noloa. Sovitaanko, arvon kitaristitoverit, että jätetään niitä sooloja vähemmälle tulevaisuudessa, niin eivät kärsi inflaatiota, eikä tarvi hävetä teidän puolesta sitten keikoilla katsellessa.

No, oli ne soolot hyviä juttuja tai ei, yksi sellainen on taas musiikin historian kirjoihin roiskaistu. Tällä hetkellä pitäisi olla kaikki sähköiset kitarat äänitetty tälle levylle. En usko kyllä että näin oikeasti on, mutta kuvitellaan niin vaikka hetki. Päätämme kuunnella vielä yhden kappaleen ennen kuin pistämme päivän pulkkaan.
Kuuntelusta seuraa se että otan akustisen kitaran käteeni ja alan näppäillä biisiä. Hyvin varovaisesti tiedustelen mahdollisuutta äänittää vielä tähän biisiin akkarit. Lupa myönnetty. Kitaran äänittämiseen menee noin tunti. Sittenpä on sekin valmis. Hienosti soi biisi. Vähän niinkuin sellasta Cinematic orchestra- matskua. Vähän.
Nyt on päivä pulkassa. Jostain kumman syystä alamme vielä purkaa äänityskamppeita, ehkä peläten sitä  että joku keksii vielä äänittää jotain. Nips naps. Piuhat irti ja sessiot loppu.