Rakas studiopäiväkirja, osa 4.

On taas uusi päivä pyhitettäväksi Rock 'n' Roll -jumalille. Jumalat tosin ovat jossain toisaalla, sillä herään yksin studiokompleksimme sohvalta. Eilisen henkseleidenpaukuttelu- baarikierroksen (tai siis snooker time) kulminoiduttua kyklooppihumalaan (varmasti tiedätte mistä puhun) täyteen ahdetussa diskomusiikkiravintolassa, päädyin hieman aikaisessa vaiheessa majoitustiloihimme lataamaan. Muut ilmeisesti jaksoivat kyklooppi-moodia paremmin ja näin ollen sain makoilla rauhasa. Perkussionisti ja rumpali kohtasivat yllättäen kauppahallissa aamulla, siitä vähitellen valuivat studiota kohti ja pullantuoksuisina loihtivat kahvit ja sopivan olotilan seuraavien biisien suorittamista varten.

MXR- phaser (tuossa linkissä muuten mainio selvitys lootasta) on suorittanut koeajon kiitettävin arvosanoin, hyuvin samantapainen kuin Boss ph -1r.

Ensimmäisenä tehdään-listalla on paljolti kauhulla odotettu, Elisabeth -työnimen saanut kappale. Monimutkaista kitarapimputtelua - progeosa - hiljainen rautalankaosa - kitarapimputtelua - progeosa - modulaatio - rocklopetus. Siinä mainittuna muutama syy siihen että ei oikein suju. Tahmeaa on, epäsuhtaista ja epävireistä. Tämän suon läpikahlaamiseen kulutamme ainakin kolme tuntia, jotka tuntuivat tuossa vaiheessa hyvinkin tuhansilta hukkaan heitetyiltä sekunteilta ja tahdeilta. "Ei taida tästä levybiisiä tulla", toteaa rumpali. Seuraa se psykologisesti hankala tilanne että pitäisi luopua kappaleesta, joka periaatteessa pitäisi pystyä soittamaan, ja pystytäänkin, mutta ei itseämme tyydyttävällä tavalla. Nytkö katkesi Pkp-kamelin selkä? Kaikki on tästä eteenpäin väkisin väännettyä ulostetta.

Päätämme siis hylätä edellisen biisin ja siirtyä seuravaan, sillä varauksella että edellinen kappale jotenkin itsestään säätyisi toimivaksi tietokoneen kovalevyn uumenissa. Aloitamme seuraavan kappaleen ulostamisen.

Kappale, Minun kappaleeksikin kutsuttu musiikkibiisi alkaa iloisella syntikkapimputuksella ja jatkuu siitä krautrock, surfrock -osien kautta suoraan 90-luvulle Nirvanaa kumartelemaan.
Yllättävän helposti tuntuisi tämä kappale asettuvan paikoilleen. Rumpalin suosikkibiisi tämä ei selvästikään ole, liian suoraviivainen, liian vähän kikkailua. No onhan sitäkin tässä. Hyvältä tämä minusta kuulostaa. Radiobiisi. Jostain ne rahat uuteen Bentleyhin on kerättävä. Tack så bra. Muutamien kitaratuplausten jälkeen biisi on pohjaltaan valmis.

Takaisin aikaisempiin pettymyksiin. Elisabeth -kappale ei ole parantunut yhtään maattuaan muutaman tunnin koskemattomana. Itseasiassa otto on mennyt jopa huonommaksi näin "uusilla" korvilla kuunneltuna. Pyydämme apua rock-jumalilta ja muilta epäjumalilta. Eivät ne vastaa, ne ovat kuolleita. Ja miksi he, metafyysiset epämääräisyydet auttaisivat jossain Perämeren pohjukassa ilmanpaineen vaihteluja (jota musiikiksikin kutsutaan tietyissä yhteyksissä) tuottavia ja niiden tallentamista yrittäviä hippejä. Jeps. Sellaista.

Ilman jumalallista väliintuloa, suomalaista sisua, lsd:tä, akateemista musikkikoulutusta ja huipputuottajaa saamme kuin vahingossa lopulta loihdittua oikein mukiinmenevän version kappaleesta. Korjaukset, eli sakkokierros jätetään suosiolla seuraavalle päivälle. Olen kuonainen ja kulunut, nyt pitää päästä hetkeksi muualle. Onneksi kitaristimme kauniimpi puolisko on ostanut meille saunomisaikaa eräästä Oulun Toivoniemen kattohuoneistosta. Saunoessamme seuraamme yllättäen liittyi myös henkilö Tuomashenrikinjeesuksenkristuksenbändistä. Mukava mies.

" minulla on saippuaa ja juuriharja, olen vähän likainen

saippua on kiva juttu"

Säv. J. Mällinen

San. Jyrki Raatikainen

"Puhdistan itseni" Radiopuhelimien levyltä Rokkiräjähdys (1988)

Tämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen saunasta tultuani, olisikohan sanat nyt juuri noin menneet. No ele on tärkein. Lausun sen seurakunnalle ja soitan illan viimeisen ukulelellä.

Nälkäkin on melkein yhtä iso kuin saunan tuottama väsynyt raukeus. Lähdemme suurin suunnitelmin Oulun keskustan pizzahelvettiin ja päädymme ensimmäiseen, italialaisten pizzaveljien mukaan Corleoneksi nimettyyn ravintolaan. Ei hyvää, ei pahaa. Ravintoa se on sekin.
Perkussionistin eeppisen, ilmaisesta vedestä käydyn taistelun jälkeen hän maksaa siitä 0,50€ ja yritämme vielä Snooker Timen olutta. Ei mahdu, ei jaksa. Rumpali luovuttaa ja lähtee studiota kohti. Jaksamme vielä hetken, mutta järjen äänenä takaraivossa vaaniva kyklooppi pakottaa lähtemään. Nukkumaan.