Jospa kertaan hieman: aloitimme PKP:n uuden levyn tekemisen Perämeren Mustasaaressa heti vuoden 2012 vaihduttua unholaan. Hieman reilun viikon intensiivisen mökkisession jälkeen meillä oli kolmentoista kappaleen pohjat tallennettuna kovalevylle. Tai siis kolmelle kovalevylle, joku viisas kun on joskus sanonut, että jos data on kahdessa paikassa tallennettuna, se ei ole turvassa.
Ensin nauhoitimme perinteisin metodein, eli yhtä aikaa ja livenä basson, pari kitaraa, rummut ja kongat. Joitain kohtia paikkailtiin heti onnistuneen oton jälkeen - ainakin kielisoittimien osalta. Luppoaikana äänitimme hieman syntetisaattoria ja akustista kitaraa. Ja viimeinen yöhän oli sitten helistimien ja muiden perkussioiden yö.
Tampereelle saapuessani minulla oli mökkisession tuomisina vallan muikea paketillinen puolivalmiita biisejä. Havaitsin jonkinlaisen lievän hylkimisreaktion työtämme kohtaan. Onkohan tämä nyt sitten hyvä? Soitettiinko me biisit huonosti? Onko soundit ihan persiillään? Onko ne sovitukset edes hyviä, ja pystyykö näihin laulamaan edes päälle?
Olisiko mahdollista, että herkän taiteiljapoikasen aivojen kongitiivinen osasto sisältää ominaisuuden, joka pyrkii nollaamaan järjestelmää, jotta taiteellisia tuotoksia pystyisi arvioimaan jotenkin etäämmältä.
Etäisyyttä tai ei, kunnon laulumikrofoni puuttui. Tililläni kummitteli hieman joulukuusten myynnistä säästöön jäänyttä rahaa. Sillä voisi maksaa vuokria, ostaa ruokaa, tai käydä lyhyellä kaupunkilomalla Prahassa hankkimassa morkkiksen ja syyn tipattomaan. Tai hankkia mikrofonin.
Koska alle kolmensadan euron mikkiä on aivan turha ostaa stuudiokäyttöön, päädyin tinkaamaan muusikoiden.netissä löytämäni Neumannin TLM 103:n hintaa alaspäin. Lopullinen hinta oli rontti 500€ kera postikulujen ja Vovoxin piuhan. Kyllä kirpaisi niin saaaatanasti laittaa tuollainen rahamäärä palaseen saksalaista metallia. Henkilöautonkin saisi halvemmalla, mutta toivottavasti tämä sijoitus nyt sitten kuuluu laulusoundissa. Kuulostaa se varmasti paremmalta kuin alle 500 euron henkilöauto.
Mokka tuli kovalla tohinalla laulamaan liidejä. Fiilis oli hyvä ja laulaja täynnä tarmoa. Itselläni vielä hieman mukelsi jokin kumma epäilys koko projektia kohtaan. Tätä en toki kertonut muille, turha heitä oli stressata omilla epäilyksillä. Rock on.
Vähitellen, muutamien lauluottojen jälkeen epäilys alkoi väistyä ja aloin kiinnostua taas projektista. Innostus kasvoi laulettujen biisien listan karttuessa ja levy alkoi saada muotoa kokonaisuutena. Laulu sitoi biisejä ja niiden osia yhteen. Hei, nämähän kuulostavat ihan oikeilta biiseiltä ja teksteissä on jokin juju. Kun kaikki biisit oli laulettu, tunnelma oli hyvinkin itsevarma biisien suhteen. Ei olisi mitään ongelmaa soittaa näitä kenelle tahansa. Tältä me kuulostamme. Tämä on se PKP mikä minun mielessäni on soittanut jo jokusen vuoden.
"Whoooom" sanoo juna, joka vie pohjoiseen.
Nyt olen taas Oulussa, ja niin on myös kosketinsoittjamme Jouni. Rhodes-piano, vibrafoni, urut, padit, syntikkaliidit, synabassot, surinat, pörinät ja avaruuspulputukset odottavat äänittämistä levylle. Aikaa on noin viisi päivää äänittää edellä mainitut systeemit 13 biisiin.
Aloitamme ajamalla jonkin matkaa Oulusta pohjoiseen ja nappaamalla kyytiin Rhodesin stagepianon ja siihen kuuluvan järeähkön kaiutinsysteemin, molemmat vuodelta seitkytjotain. Uu jea.
Ensimmäinen päivä menee roudailussa ja järkkäilyssä. Oman aikansa ottaa myös Vibrafoni, jonka piti olla kunnossa, mutta joka pitää sittenkin laittaa äänityskuntoon. Mikrofonin läpi kuunnellessa kyseisestä instrumentista löytyi jos jonkinlaista ylimääräistä kolinaa, narinaa ja resonointia. Pihdit, öljy ja pikkuvasara aseina kitken yön tunteina ylimääräisten äänten armeijaa tuosta upeasta soittimesta. Täysin vapaaksi ylimääräisistä äänistä vehjettä ei saa, sillä n. 40 vuotta vanha vibrafonin läppää pyörittävä pikku sähkömoottori pitää ääntä. Soittimen kielet putsasimme perinteisellä ruokasooda-vesi-tiskiharjasysteemillä.
Rhodes on jännä soitin, ainakin tämä tapaus. Siis ihka aito Rhodes ja vielä vibratolla. Se jaksaa aina yllättää sielukkaalla ja jotenkin niin täydellisellä soundillaan. Tuolla äänenvärillä saa aina äänitteitä liikautettua hitusen sinne hippiluolan suuntaan. Luolassa asuvat Doorsit, Pink Floydit, Wigvamit sun muut. Digimallinnettuja versioita tuosta soittimesta on olemassa yllin kyllin, mutta en ole ikinä törmännyt sellaiseen mallinnettuun tai sämplättyyn rhodes-soundiin, joka olisi oikeasti vertailukelpoinen aidon kanssa. Ne ovat aina "liian hyviä". yksi perustavaa laatua oleva ero aidon ja mallinnetun välillä on se, että niitä soundeja soitetaan aivan vääränlaisella koskettimistolla. Rhodes on kuitenkin myös lyömäsoitin. Livehommissa varmaankin voi pärjätä digiversiollakin, mutta ei levyäänityksessä. Aidon Rhodesin soundi on hyvin fyysinen ja mielestäni se pitää äänittää siten, että fyysisyys kuuluu. Siinä täytyy jollain tavalla tulla esiin se, miten sitä soitetaan. Koska osa koskettimista kuuluu selkeästi hiljempaa kuin toiset, niitä pitää sitten lyödä lujempaa. Siitä se perkussiivisuus. Rhodes särkee joitain säveliä, toiset nuotit tukkivat toisia nuotteja, joku kieli kolisee enemmän kuin toinen, johon joku typerys voisi jopa sanoa että "on vähä paska soundi".
Se on juuri se Rhodes.
Mahtavaa. Tätä mööpeliä sitten nakutamme muutaman päivän ja saamme saaliiksi Rhodesilla sellaista hippeilyä, psykedeliaa ja asiallista jatsia, että huh. Välillä käytämme Rhodesin yhteydessä Ibanezin DM1000 - digitaalidelayta, jossa on muuten aika veikeä modulaatio-osasto. Tuolla saamme sitten vähän sitä niin kutsuttua psykedeliaa kehiin. Efekti ei todellakaan ole mikään high-end, mutta minkä laadussa häviää, niin persoonallisuudessa ja psykedeliassa se voittaa.
Rhodesin mikitys hoituu kahdella Shuren sm58:lla suoraan kartiolta ja sitten se Neumanni 103 noin 80cm päässä soittimesta, puolen metrin korkeudella.
Sitten syntikoita. Äänentuottamisvälineinä meiltä löytyvät Kurzweil 100SX , joka ei nyt varsinaisesti hirveän käyttökelpoinen ole koska jouset on tarkoitus soittaa oikeilla sellaisilla, mutta yhdistelemällä sitä muiden syntikoiden soundeihin mikserissä saimme ihan hienoja padeja aikaiseksi. Sitten linjoilla roikkuivat seuraavat vermeet: Roland XV3080, Roland JP8080 ja Yamaha an1x (jos jotain nyt tuo gearlässytys kiinnostaa). Itseäni ei henkilökohtaisesti paljoakaan liikuta mikä vehje se on, mistä ääni tulee. Kunhan ääni on jännä. Näissä edellä mainituissa vehkeissä on kyllä paljon jänniä ääniä.
Syntetisaattoreiden tuottaminen levylle voi kuulostaa helpolta puuhalta, soundeja on paljon ja piuha kiinni vaan, valitsee kivan soundin. Siinäpä se tulee se hankalampi/jännempi vaihe.
Sisäinen tuottajani alkaa heräilemään. Henkilökohtaisesti en kovinkaan paljon perusta monet syntetisaattorit täyttävistä ns. hyvistä soundeista. On täydellisen kuuloista eteeristä padia ja suoraan 70-luvulta napattua, täydellisesti mallinnettua hammond urkua. Ei kiitos.
Sellaisia käyttämällä saa levyn kiipparisoundeista loppujen lopuksi jotain sellaista joka ei jää mieleen, ei pysäytä, ei ärsytä, ei tunnu miltään. Vähän niinkuin itävaltalainen mäkihyppy nykypäivänä.
Kyllä synasoundien pitää haastaa vähän kuulijaa, joskus ärsyttää, ja joskus soundin pitää olla täydellisen epäsopiva itse kappaleeseen. Silloin tulee hyvä. Varsinkin urkusoundeissa (tunnustan, tälle levylle haettiin soundit modulista) toimii minulle sellaiset aika huonot ja tyhmän kuuloiset soundit. Sellaiset vonkuvat kotiurut. Avaruuspulputuskin on hyvä juttu, varsinkin vähän väärässä paikassa.
No niin. Äänitimme kaikkin kappaleisiin jotain. Pad soundit rakenneltiin pitkälti yhdistelemällä kolmea syntikkaa yhteen mikserissä. Oikean Moogin puuttuessa, rakenneltiin syntikkasoolo ja sellaisen soundit yhdistelemällä softasyntikkaa ja tuota JP8080:llaa.
Yhdessä biisissä on luvassa taas jännä syntikan ja kitaran yhteissoolo unisonossa, niin kuin viime levyllä oli saksofonin kanssa, Talvikaupungin alussa.
Näyttäisi siltä että PKP:n tulevalle levylle valmistuu varsin monipuoliset kosketinsoitinosuudet. Aika progea, täytyy myöntää. Hieno suoritus sinänsä muutenkin: muutamassa päivässä 13 biisin koskettimet. Meiltä ainakin tosi hyvin. Muutamasta biisistä puuttuu vielä piano, koska kyllähän se oikea sellainen pitää olla.
Jos kaikki menee niinkuin tähän asti, pitäisi kuukauden sisällä olla kaikki instrumentit äänitettynä PKP:n seuraavalle levylle. Seuraavaksi on vuorossa saksofonin, klarinetin, trumpetin, pasuunan sun muiden pillien taltiointi ja stemmalauluhommelit. Viimeisenä sitten viulu ja sello.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti