Spotify uutisia.

Punaisen kuningattaren periaatetta kuultavissa Spotifysta.

Rakas studiopäiväkirja, osa 14.

"Whoooom" sanoo juna, joka vie pohjoiseen. Veeärrän kohtuullisen reilun tarjouksen siivittämä matka vei minut pohjoiseen viikko sitten. Vaunut olivat tyhjinä, vessat rikki ja itse karavaani melkein tunnin myöhässä aikataulusta. Perusmeininki. Oulusa ollaan kuitenkin taas.

Jospa kertaan hieman: aloitimme PKP:n uuden levyn tekemisen Perämeren Mustasaaressa heti vuoden 2012 vaihduttua unholaan. Hieman reilun viikon intensiivisen mökkisession jälkeen meillä oli kolmentoista kappaleen pohjat tallennettuna kovalevylle. Tai siis kolmelle kovalevylle, joku viisas kun on joskus sanonut, että jos data on kahdessa paikassa tallennettuna, se ei ole turvassa.
Ensin nauhoitimme perinteisin metodein, eli yhtä aikaa ja livenä basson, pari kitaraa, rummut ja kongat. Joitain kohtia paikkailtiin heti onnistuneen oton jälkeen - ainakin kielisoittimien osalta. Luppoaikana äänitimme hieman syntetisaattoria ja akustista kitaraa. Ja viimeinen yöhän oli sitten helistimien ja muiden perkussioiden yö.

Tampereelle saapuessani minulla oli mökkisession tuomisina vallan muikea paketillinen puolivalmiita biisejä. Havaitsin jonkinlaisen lievän hylkimisreaktion työtämme kohtaan. Onkohan tämä nyt sitten hyvä? Soitettiinko me biisit huonosti? Onko soundit ihan persiillään? Onko ne sovitukset edes hyviä, ja pystyykö näihin laulamaan edes päälle?

Olisiko mahdollista, että herkän taiteiljapoikasen aivojen kongitiivinen osasto sisältää ominaisuuden, joka pyrkii nollaamaan järjestelmää, jotta taiteellisia tuotoksia pystyisi arvioimaan jotenkin etäämmältä.
Etäisyyttä tai ei, kunnon laulumikrofoni puuttui. Tililläni kummitteli hieman joulukuusten myynnistä säästöön jäänyttä rahaa. Sillä voisi maksaa vuokria, ostaa ruokaa, tai käydä lyhyellä kaupunkilomalla Prahassa hankkimassa morkkiksen ja syyn tipattomaan. Tai hankkia mikrofonin.

Koska alle kolmensadan euron mikkiä on aivan turha ostaa stuudiokäyttöön, päädyin tinkaamaan muusikoiden.netissä löytämäni Neumannin TLM 103:n hintaa alaspäin. Lopullinen hinta oli rontti 500€ kera postikulujen ja Vovoxin piuhan. Kyllä kirpaisi niin saaaatanasti laittaa tuollainen rahamäärä palaseen saksalaista metallia. Henkilöautonkin saisi halvemmalla, mutta toivottavasti tämä sijoitus nyt sitten kuuluu laulusoundissa. Kuulostaa se varmasti paremmalta kuin alle 500 euron henkilöauto.

Mokka tuli kovalla tohinalla laulamaan liidejä. Fiilis oli hyvä ja laulaja täynnä tarmoa. Itselläni vielä hieman mukelsi jokin kumma epäilys koko projektia kohtaan. Tätä en toki kertonut muille, turha heitä oli stressata omilla epäilyksillä. Rock on.

Vähitellen, muutamien lauluottojen jälkeen epäilys alkoi väistyä ja aloin kiinnostua taas projektista. Innostus kasvoi laulettujen biisien listan karttuessa ja levy alkoi saada muotoa kokonaisuutena. Laulu sitoi biisejä ja niiden osia yhteen. Hei, nämähän kuulostavat ihan oikeilta biiseiltä ja teksteissä on jokin juju.  Kun kaikki biisit oli laulettu, tunnelma oli hyvinkin itsevarma biisien suhteen. Ei olisi mitään ongelmaa soittaa näitä kenelle tahansa. Tältä me kuulostamme.  Tämä on se PKP mikä minun mielessäni on soittanut jo jokusen vuoden.

"Whoooom" sanoo juna, joka vie pohjoiseen.

Nyt olen taas Oulussa, ja niin on myös kosketinsoittjamme Jouni. Rhodes-piano, vibrafoni, urut, padit, syntikkaliidit, synabassot, surinat, pörinät ja avaruuspulputukset odottavat äänittämistä levylle. Aikaa on noin viisi päivää äänittää edellä mainitut systeemit 13 biisiin.

Aloitamme ajamalla jonkin matkaa Oulusta pohjoiseen ja nappaamalla kyytiin Rhodesin stagepianon ja siihen kuuluvan järeähkön kaiutinsysteemin, molemmat vuodelta seitkytjotain. Uu jea.

Ensimmäinen päivä menee roudailussa ja järkkäilyssä. Oman aikansa ottaa myös Vibrafoni, jonka piti olla kunnossa, mutta joka pitää sittenkin laittaa äänityskuntoon. Mikrofonin läpi kuunnellessa kyseisestä instrumentista löytyi jos jonkinlaista ylimääräistä kolinaa, narinaa ja resonointia. Pihdit, öljy ja pikkuvasara aseina kitken yön tunteina ylimääräisten äänten armeijaa tuosta upeasta soittimesta. Täysin vapaaksi ylimääräisistä äänistä vehjettä ei saa, sillä n. 40 vuotta vanha vibrafonin läppää pyörittävä pikku sähkömoottori pitää ääntä. Soittimen kielet putsasimme perinteisellä ruokasooda-vesi-tiskiharjasysteemillä.

Rhodes on jännä soitin, ainakin tämä tapaus. Siis ihka aito Rhodes ja vielä vibratolla. Se jaksaa aina yllättää sielukkaalla ja jotenkin niin täydellisellä soundillaan. Tuolla äänenvärillä saa aina äänitteitä liikautettua hitusen sinne hippiluolan suuntaan. Luolassa asuvat Doorsit, Pink Floydit, Wigvamit sun muut. Digimallinnettuja versioita tuosta soittimesta on olemassa yllin kyllin, mutta en ole ikinä törmännyt sellaiseen mallinnettuun tai sämplättyyn rhodes-soundiin, joka olisi oikeasti vertailukelpoinen aidon kanssa. Ne ovat aina "liian hyviä". yksi perustavaa laatua oleva ero aidon ja mallinnetun välillä on se, että niitä soundeja soitetaan aivan vääränlaisella koskettimistolla. Rhodes on kuitenkin myös lyömäsoitin. Livehommissa varmaankin voi pärjätä digiversiollakin, mutta ei levyäänityksessä. Aidon Rhodesin soundi on hyvin fyysinen ja mielestäni se pitää äänittää siten, että fyysisyys kuuluu. Siinä täytyy jollain tavalla tulla esiin se, miten sitä soitetaan. Koska osa koskettimista kuuluu selkeästi hiljempaa kuin toiset, niitä pitää sitten lyödä lujempaa. Siitä se perkussiivisuus. Rhodes särkee joitain säveliä, toiset nuotit tukkivat toisia nuotteja, joku kieli kolisee enemmän kuin toinen, johon joku typerys voisi jopa sanoa että "on vähä paska soundi".

Se on juuri se Rhodes.

Mahtavaa. Tätä mööpeliä sitten nakutamme muutaman päivän ja saamme saaliiksi Rhodesilla sellaista hippeilyä, psykedeliaa ja asiallista jatsia, että huh. Välillä käytämme Rhodesin yhteydessä Ibanezin DM1000 - digitaalidelayta, jossa on muuten aika veikeä modulaatio-osasto. Tuolla saamme sitten vähän sitä niin kutsuttua psykedeliaa kehiin. Efekti ei todellakaan ole mikään high-end, mutta minkä laadussa häviää, niin persoonallisuudessa ja psykedeliassa se voittaa.
Rhodesin mikitys hoituu kahdella Shuren sm58:lla suoraan kartiolta ja sitten se Neumanni 103 noin 80cm päässä soittimesta, puolen metrin korkeudella.





Sitten syntikoita. Äänentuottamisvälineinä meiltä löytyvät Kurzweil 100SX , joka ei nyt varsinaisesti hirveän käyttökelpoinen ole koska jouset on tarkoitus soittaa oikeilla sellaisilla, mutta yhdistelemällä sitä muiden syntikoiden soundeihin mikserissä saimme ihan hienoja padeja aikaiseksi. Sitten linjoilla roikkuivat seuraavat vermeet: Roland XV3080, Roland JP8080 ja Yamaha an1x (jos jotain nyt tuo gearlässytys kiinnostaa). Itseäni ei henkilökohtaisesti paljoakaan liikuta mikä vehje se on, mistä ääni tulee. Kunhan ääni on jännä. Näissä edellä mainituissa vehkeissä on kyllä paljon jänniä ääniä.

Syntetisaattoreiden tuottaminen levylle voi kuulostaa helpolta puuhalta, soundeja on paljon ja piuha kiinni vaan, valitsee kivan soundin. Siinäpä se tulee se hankalampi/jännempi vaihe.
Sisäinen tuottajani alkaa heräilemään. Henkilökohtaisesti en kovinkaan paljon perusta monet syntetisaattorit täyttävistä ns. hyvistä soundeista. On täydellisen kuuloista eteeristä padia ja suoraan 70-luvulta napattua, täydellisesti mallinnettua hammond urkua. Ei kiitos.
Sellaisia käyttämällä saa levyn kiipparisoundeista loppujen lopuksi jotain sellaista joka ei jää mieleen, ei pysäytä, ei ärsytä, ei tunnu miltään. Vähän niinkuin itävaltalainen mäkihyppy nykypäivänä.
Kyllä synasoundien pitää haastaa vähän kuulijaa, joskus ärsyttää, ja joskus soundin pitää olla täydellisen epäsopiva itse kappaleeseen. Silloin tulee hyvä. Varsinkin urkusoundeissa (tunnustan, tälle levylle haettiin soundit modulista) toimii minulle sellaiset aika huonot ja tyhmän kuuloiset soundit. Sellaiset vonkuvat kotiurut. Avaruuspulputuskin on hyvä juttu, varsinkin vähän väärässä paikassa.

No niin. Äänitimme kaikkin kappaleisiin jotain. Pad soundit rakenneltiin pitkälti yhdistelemällä kolmea syntikkaa yhteen mikserissä. Oikean Moogin puuttuessa, rakenneltiin syntikkasoolo ja sellaisen soundit yhdistelemällä softasyntikkaa ja tuota JP8080:llaa.
Yhdessä biisissä on luvassa taas jännä syntikan ja kitaran yhteissoolo unisonossa, niin kuin viime levyllä oli saksofonin kanssa, Talvikaupungin alussa.

Näyttäisi siltä että PKP:n tulevalle levylle valmistuu varsin monipuoliset kosketinsoitinosuudet. Aika progea, täytyy myöntää. Hieno suoritus sinänsä muutenkin: muutamassa päivässä 13 biisin koskettimet. Meiltä ainakin tosi hyvin. Muutamasta biisistä puuttuu vielä piano, koska kyllähän se oikea sellainen pitää olla. Jos jollain on päiväksi käyttöön (kotonaan tai muulla Oulussa) suht hyväsoundinen ja vireinen piano, ilmoittakaa siitä meille: punainen.kuningatar@gmail.com

 Jos kaikki menee niinkuin tähän asti, pitäisi kuukauden sisällä olla kaikki instrumentit äänitettynä PKP:n seuraavalle levylle. Seuraavaksi on vuorossa saksofonin, klarinetin, trumpetin, pasuunan sun muiden pillien taltiointi ja stemmalauluhommelit. Viimeisenä sitten viulu ja sello.

Rakas studiopäiväkirja Osa 13.

Bloody hell! Viimeinen biisi. Mitenkäs tähän pisteeseen on päädytty? Töitä tekemällä ilmeisestikin. Lauluosuuksien äänitykset alkoivat siis Perjantaina 18.1., ja etenivät noin biisi/päivä -vauhtia, tähän päivään asti. Joka päivä emme tietenkään äänittäneet, olihan tässä välissä keikkaa O´harasissa ja kaikenmoista häsellystä.

Varmaan aiemmista blogiteksteistä on välittynyt sellainen tunnelma, että äänitys on sujunut jouhevasti. Se kyllä pitää suurimmilta osin paikkansa. Totta kai kaikenlaista pientä arpomista tuli vastaan: tekstin kieliasun tarkistusta, tyhmien riimien tappamista, kokonaisten biisien lauluosuuksien säveltämistä ja tekstin onkimista arkistosta ja sellaista huuhaapuuhaa. Välillä laulumelodiaa piti muutella  päällekkäisyyksien välttämiseksi muiden soittimien taajuuksien kanssa. Mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä.

Tekemistä helpotti se, että nämä biisit ovat aika monisäikeisiä ja niissä on rutkasti tulkinnanvaraa - myös laulun osalta - joten täysin vääriä ratkaisuja ei oikeastaan ollut.
Paljolti hommien etenemistä auttoi tietenkin se, että moneen biisiin oli laulusovitus jo valmiina. Tosin, ne muutamat biisit, joissa tekstit ja/tai melodiat eivät olleet vielä läheskään valmiit äänitysten alkaessa, onnistuivat todennäköisesti paremmin, kuin jos niissä olisi jotain valmista ollut.

Pohdimme jälleen kappaleissa esiintyviä henkilöhahmoja. Mitä he tekevät ja miksi ovat:

Tosiaan itse siihen biisiin; työnimenä Laboratorio.

Eilen kymmenen minuutissa tekemämme pikasovitus laululle tuntuu vieläkin olevan rautaa. Lähdemme kokeilemaan. Taiteellisia kulmakiviä, ainakin säkeistöjen osalta pitelevät Laila Kinnunen, A.W. Yrjänä, Katri Helena ja Aake Kalliala. Nämä kuvat mielessä lähdemme kuitenkin alusta liikenteeseen.

Äänen sävyä ja tunnetta haettaessa kopin toiselta puolelta kuuluu pyyntöjä "Koita olla niinkuin Aake" ja "Tee se niin kuin Laila..." -OK! /Mokka

Introsta: siellä ei kuitenkaan edellä mainittu kvartetti veisaa, vaan tähänkin näyttäisi tulevan jotain inkkarihommaa. Mistä nämä inkkarit oikein ryömivät näihin biiseihin, kuka päästi ne sisään? No, aiemmasta teoksesta poiketen tämä ei ole inkkarimölinää, vaan jotakin inkkariräppiä.  "Uh"

"Vanhus on jäillä viimeistä kertaa"  

Taas on tekstit kohillaan, tästä tulee jännää. Aiemmin juonittu suunnitelma tuntuisi toimivan ja itseasiassa paraneee edetessään. Keksimme uusia melodioita ja venkuloita rytmityksiä lauluun, jolla harpotaan biisissä kulkevan rytmin ohi. Aina ei tosiaan ole hyvä olla ykkösellä mukana. Riippuu biisistä.

Vielä pari viikkoa sitten: "Jätetään se pois levyltä hankala piisi byää mussunmussun ykkönen hukassa blablabla."

Tämä on se biisi, jota ei olla koskaan soitettu. Eikä tähän ollut edes sanoja. Kirjoittaminen tuotti päänvaivaa alusta asti, kun tuntui, että joka kerta kun kuuntelen kappaletta, se kuulostaa ihan eriltä kuin edellisellä kerralla. Värimaailman muuttuessa muuttuu sitten tarinakin, ja taas ollaan tyhjällä paperilla. Fakin greit. Ei tästä tule mittään. Kunnes.
Stormattiin Jaskan kanssa siihen vanhoja tekstejä (Laurin) ja kylmät väreet nousee vieläkin, kun ajattelee että miten sattuikin kohdalle tämmönen helmi.

Intro- kertsi- 1. säe- b-osa- kertsi- 2. säe. Tähän asti pääsemme, kunnes Mokka ilmoittaa asuneensa Israelissa ja Libanonissa. Äänitys loppuu kuin seinään. Avautuu noin tunnin mittainen keskutelu Palestiinan tilanteesta, uskontojen ja kansojen alkuperästä, juutalaisista, 1. maailmansodan tapahtumista, mandaattialueista ja syistä ja niiden seurauksista. Tyhjentävän polittisen historian luennon jälkeen on taas hyvä palata taiteen pariin. Vielä yksi kertosäe jäljellä. Siinä ei ole kuin kaksi lausetta, ja se on valmis än yy tee nyt.

Jos tätä kappaletta olisi aloitettu tekemään aikaisemmin, ei siitä olisi tullut näin hieno. Jännä huomata taas, että kaikelle on oma aikansa ja paikkansa. Tämä oli nyt. / Mokka 

Se on siinä. Tästä sitten jatketaan muilla instrumenteilla. Lähdemme sivistämään itseämme Klubille, siellä ovat Absoluuttinen Nollapiste  ja Kuusumun profeetta.

Rakas Studiopäiväkirja osa 12.

Huomenta!

Tosiaan, eilen jäimme Outoihin sointuihin ja niihin kertseihin. No, otetaan ne vielä uusiksi, mutta kokeillaan ensin nuo säkeistöt. Tai lähdetään suoraan alusta rakentelemaan. Eli eikun puhetta nauhalle. Hieno teksti on käsissä: 

"Synnyin kesken päivän kunnolliseen, steriiliin ympäristöön. 

Olin peloissani. Ihmettelin miksen muistanut mitään. 

Äiti sanoi minulle: Rakas lapsi, olet lapsi. Isä sanoi: olen isä. 

Opettaja oli hiljaa. 

Johtaja hymyili."

Alunperin oli tarkoitus tehdä vähä sellaista evankelistameininkiä, mutta kun ei kukaan tässä nyt mikään evankelista ole, niin mennään tyylikästä hillittyä linjaa. Linja tosin muuttui matkalla ja loppua kohden oli jo aika kiukkuisen kuuloista meininkiä. Biisi on itsessään todella hitaasti kasvava parin soinnun juttu, missä on ties mitä sihinääsuhinaakolinaapulinaa ja loppujen lopuksi aika tamppaava rytmi. Siksi on hyvä laulun avulla hieman mutkistaa saksalaisella tarkuudella piirrettyjä suoria tahteja. Ei ole aina hyvä, että kaikki menee täysin rytmiin. Yy-kaa-koo-nee-vii-kuu-sei.

Sitten kertosäkeet, niihin tuli jänskä stemmatuplaushommeli liidilauluun. Se ei ole liian poppia. Hyvä niin. Tämä biisi on ja pitää ollakin taiDetta isolla D:llä. 

Vielä meillä on inkkarimölinät tekemättä, tai on yhdet versiot, mutta suunnittelemme tekevämme ne uudestaan, mutta ehkäpä sitten huomena.

Outoja Sointuja! Niin outoja. Rock-taidetta etten sanoisi. Joskus kun Pearl Jamin No Code ilmestyi, sain hedfakin Eddiestä ja siitä sen suloäänestä. (eh, on se koko ukko kyllä muutenki aika mjellevä) .... Muutenkin päässäni on aina ollut pientä kilpailuhenkisyyttä, ja siitäkin syystä olen omissa ilmaisuissani koittanut vastata samanlaisella tunteenvoimalla esikuvieni tuotoksiin. Jossain vaiheessa päätin että minäkin tekisin laulun, jossa lausutaan runoa. Tässä se nyt on. Haluaisin mieltää tämän vastineena I'm Openille. Haha. / Mokka

Olemme nyt edenneet siihen pisteeseen levyn äänityksissä, että liidilauluosuudet ovat vähitellen muodostuneet kahteentoista (12) musiikkikappaleeseen. Vielä uupuu yksi. 

Tosiaan jäljellä on vielä yksi biisi, joka on näitä aikaisemmassa blogitekstissä mainittuja reenaamattomia biisejä. Siihen ei ole edes tekstiä. Keskeinen juttu biisissä on sellainen YYZ -tyyppinen riffi.  En ollu tosin ees kuullu koko biisiä ennenku joku sano että "täähän on vähä niinku se Rushin biisi". Hmm. Juupa juu. Nähdään oikeudessa, futhermuckers.

Teksti ja melodia puuttuvat vielä kokonaan. On optimaalinen tilanne lähteä tekemään lauluäänitystä. Ei ole rasitteita ja jokainen oikea ääni on plussaa. Yllättäen bulk-kansiosta löytyypi vielä Laurin (sanoitus, kitara) joku vanha teksti, joka pienen A.W. Yrjänä/Aake Kalliala -parodioinnin jälkeen tuntuisi istuvan biisiin kuin nakutettu. Kertosäekin sieltä löytyi.  UU JEA.

Nyt en muista tekstistä muuta kuin että sielä oli ainakin palava kirkko.

Rakas studiopäiväkirja, osa 11

Olemme kahlanneet nyt yksitoista kappaletta läpi laulujen osalta, tai paremminkin lipuneet, kelluneet tai liplatelleet. Vähän perinteistä pään seinään takomista on nauhoituksissa nähty. Pää on käynyt korkeintaan muutaman sentin päässä seinälaudoituksesta vain palatakseen takaisin toimivan idean kanssa. Hyvä hyvä.

Viimeisin kappale, se yhdestoista, oli aika pitkälti sellainen kelluva slovari. Siitä puuttui muutamat sanat lopusta, ja melodiaa piti rukata hieman uuteen uskoon. Ensimmäinen huomio oli tottakai se, että itsevarmoina muististaan ja sovituksesta bändin onnettomat poikaset olivat pohjia soitettaesa unohtaneet soittaa tarpeeksi pitkään joitain osia. Saatana. Meni sovitus hieman uusiksi. Äh.
"Tosin nythän tää on radioystävällisempi".  Joo, ois jos tää ois joku muu biisi. Tai en tiiä, ehkä Suomi on valmis tälle, onhan tässä rautalankaa.


 Aamulla nauhoittamisessa on se etu, että ääni on vielä uusi sille päivää, eli jos "laiminlyö" hieman äänenavausta, saa ääneen ihmeellistä kaihoa ja värinää. Itkuunpillahtamisen enteitä. Kyllä on kaunis hidas kappale. Minä veikkasin tulevaksi hittimatskuksi, Jaskan mielestä biisi on mukavan kokeellinen tavalliselle korvalle (jota siis meillä ei ole;) ) ja saattaa siksi jäädä ansaitsemastaan parrasvalosta. 
Käytämme ensimmäisiä minuutteja ajasta sanoitusten kimpussa, välttääksemme jotenkin itsestäänselvyyksien lammikkoa.

-Mokka 


Lyhyehkön sovitustuokion ja harjoituskierroksen jälkeen äänitämme kohta kohdalta biisin purkkiin. Kaikessa rauhassa ja mukavasti.

Jäljellä on vielä kaksi kappaletta. He kantavat työniminään Outoja sointuja ja Laboratoriota. Elkää kysykö miksi. Ei voi muistaa. Todennäköisesti ne on bongattu kahvikupin reunan takaa jostain keittiön pöydältä lojuuneesta Aamulehden paperiversion sivulta biisin demoräpellystä äänitellessä, kun on pitänyt antaa projektille joku nimi.

Niin, tosiaan melkeinpä kaikki nämä kappaleet ovat saaneet alkunsa aamupäivällä keittiönpöydän ääressä. Aseina akustinen kitara, basso, kahvikuppi ja Garageband (Jumalten lahja kärsimättömille biisintekijöille).

Olemme siis edenneet siihen vaiheeseen, että noista em. keittiödemoista on alkanut muodostua jonkinlainen levykokonaisuus, ja olemme juurikin nauhoittamassa kahdettatoista biisiä ja sen lauluja.
Jonkinlaisena haasteena tässä voipi pitää sitä, että näitä kahta jäljellä olevaa kappaletta ei ole koskaan laulujen kanssa soitettu reeneissä.

Asiaa voi katsoa kahdelta kantilta: toisaalta on aika epätoivoista lähteä tekemään valmiiksi soitetun pohjan päälle jotain, mistä pitäisi tulla yhtäkkiä jonkinlainen timanginen kokonaisuus, ja mitä ei ole koskaan ennen edes kokeiltu. Toisaalta tälle tavalle ei ole riippakivenä minkäänlaisia puolinaisia sovituksia joita yritetään puskea kappaleeseen.

Jonkinlainen suunnitelma on kuitenkin. Siis tähän Outoihin sointuihin.

"Alussa sellaista ulinaa ja inkkarimölinää sitten runoutta, sitten vähän lisää runoutta mutta hieman ääntä avaten, sitten ihan laulettu kertsityyppinen juttu, sitten taas runoutta, laulettua runoutta sitten taas kertsityyppinen juttu ja se olis siinä."

Enää ei puutu kuin puolet tekstistä ja muutamat melodiat. Onneksi Lauri (sanoitus, kitara) on pyynnöstä rustaillut lisäyksiä vanhaan tekstiin. Siitä alamme poimimaan sopivia juttuja biisiin.

Kokeilemme lähteä kertosäkeistä liikenteeseen. Siihen sitten jäädäänkin. Huomenna lisää.

Rakas studiopäiväkirja, osa 10.

Vuorossa biiseistä FTP (wtf) * / Televisiossa puhuu Ränni-Irja, Kukka Rytkönen ja Helka Lavaste.
Mahtavan ensikeikan jälkeen on aika palata sorvin ääreen ja äänittää lisää.
Täysin ongelmitta ei selvitä tälläkään kertaa, vaikkakin jälleen kaikki päänraapiminen liittyy käsillä olevaan tekniikkaan. Ääni kuuluu mutta ei äänity. TÄH?
Minun ongelmanratkaisuehdotukseni "paina pläytä" tai "tarkista äänikortti" sai hilpeitä, vaikkakin jokseenkin sääliviä nauruja kopin toiselta puolen. Jaska päätyy käynnistämään koneen uudestaan ja homma toimii.  Enpä hoksannut ehdottaa sitä!

*saanut nimensä muinaisesta garageband-demosta FullTotalProge toim huom.)

On/Off -ratkaisumalli toimii useimpien, varsinkin tietotekniikkaan liittyvien ongelmien selvittämisessä. Itseasiassa ongelma ja sen perimmäiset syyt eivät todennäköisesti koskaan selviä, mutta homma luistaa taas eteenpäin. Se se on tärkeintä. Lauluäänityksissämme esiintyneet ongelmat ovat olleet se, että ääni kuuluu, muttei raidalle tule mitään. Toinen, huomattavasti mielenkiintoisempi ongelma on se, että usein äänitysten alkuvaiheessa koko äänitysjärjestelmä joutuu avaruusrobottien kaappaamaksi, ja sisään ja ulos tuleva ääni kuulostaa suurinpiirtein tältä. 

- Jska

Työstäessämme biisiä työnimeltään Musta koira, huomaamme laulaessa, että kaikki osat ovat jo nauhalla. Uskaltaako tämän nyt siirtää sitten sinne done-kansioon?

Uskaltaa. Hyvä tuli. Rokkibiisi, mitäpä sitä hiomaan ja ihmettelemään.

Vaatii todella rautaista itseluottamusta tässä vaiheessa kaikki tämä touhu, kun pitää päättää että onko raaka ääni tarpeeksi oikein, sävelessä, dynaaminen ja kaikki adjektiivit mitä voikaan keksiä, että voidaan hyvillä mielin se laittaa miksaukseen. Miksauksellahan ei pelasteta mitään alunperinkin väärinlaulettuja kohtia. Kaikki pitää olla jetsulleen.

Niin pitää. Mutta niinhän ne ovatkin.

Stemmakohdissa päätän himmailla raspia vähän ja huomaan, että vibraa ei noin vaan hallitakkaan. No koitamma silti. Odotan itse stemmapäivää tosi paljon, koska aat ja uut ajatuksena saadaan virtaamaan alla hienosti kun kaikki on päällä oikein.

- Huh. Sitä stemmapäivää (tai viikkoa) odotan kauhunsekaisella innolla. On kovin helppoa huudella laulukoppiin "TsekkaavireLisäätulkintaaArtikulointiaPitempiänuottejaMitenniinpitäähengittäävälissä?!"
Eli saat maksella sitten kaikki pilkunviilaukseni takaisin kun minä napotan mikin esessä jodlaamassa taidetta koteihin. Ei hyvä siitä tulee. Olen tähtisopraanoainesta.

Perjantai ja pitkä äänittelypäivä. Perkussiotaiteilijan mystiset, loman lähtöä edeltävät päivät kuulemma ahdistavat jos kämpillä pyörii ihmisiä äänittämässä, joten pidämme viikonlopun taukoa. No, tämä päivä kunnialla pakettiin, niin Jallukin pääsee rauhassa lähtemään Thaimaaseen. (Tervemenoa, eikä yhtään harmita tai mitään!)

Tänään väännetään nauhalle työnimet Kova yritys, HDähistys ja E621.
Kaikissa näistä kappaleissa on säkeistöjen ja kertosäkeiden välillä isot dynamiikan erot, kuten voisi rokkimäisistä biiseistä olettaa, joten rähinän ja kähinän luontevat vaihtelut saavutetaan nauhottamalla ne jälleen kerran osissa. Itselleni tuottaa vaikeuksia saada  rauhallisempi ääni ulos kun on laulanut monta hetkeä ylärekisterissä, eli kovaa ja korkealta. Kuka olisi uskonut, että huutamisen jälkeen on vaikea kuiskata?

Myös ääntämykseen Jaska kiinnittää taas huomiota, että saadaan teet ja ärrät kuuluviin ja sanat oikein.
Kohta perustetaan varmasti sivusto PKP - misheard lyrics, ja parhaat palkitaan.

Hiphei, olen juustossa valkoinen papana. (ja muita väärinkuultuja tekstejä)

- Kovin tuli hienoa materiaalia taas talteen. Varsinkin tuo HDÄH, josta puuttui kokonaan viimeisen kertosäkeen teksti ja melodia saatiin kehiteltyä suorastaan taideteokseksi. Välillä se ettei kaikki asiat ole valmiita studiohommisa on suuri plussa. Lisäksi noiden yllättävien onnistumisten jälkeen valmiit jutut luistavat kuin joku. Hmmm. Suksi. Luistin. Talviurheiluväline.

Tästä on hyvä jatkaa. Kolme biisiä jäljellä laulettavana. Sitten niihin stemmoihin, ulinohin, jodlauksiin ja puhaltimiin. Ja Wanhan tapin sunnuntaibingoon!

Mokka / Jska