Jälleen uusi, PKP:n ikioma ja heidän ihan itse äänittämä musiikkikappale "Helikopteri", on löytänyt tiensä miksausjärjestelmästä suoraan internetpalvelimen äidilliseen syliin.
Säv. Jaakko Niemelä, Petri Miettinen, Mokka Laitinen. San. Lauri Vehkala. Sov. PKP
"Musta koira" on myös edelleen kuunneltavissa, ja se onkin saanut mahtavan määrän kuuntelua lyhyessä ajassa – kiitos teidän kuulijoiden! Laitamme taas uutta musaa ulos, kun miksausvelho on suosiollinen.
Tätä kirjoitettaessa Musta koira -biisi on ollut kuultavissa bändin Soundcloud -sivulta alle vuorokauden, ja olette kuunneleet sitä yli 200 kertaa. Mahtavaa! Siitä inspiroituneena päätin jakaa ajatuksiani biisin tekstistä, ja ajatuksista sen taustalla. Omaa tekstiä on aina konstikasta analysoida, mutta yritetään.
Musta koira
On jo valmiiksi ikävä viimeinen matka, viimeinen laulu vailla viimeistä sanaa pilkut putoaa lauseisiin viereisellä laiturilla joku liitää syliin, palaa kotiinl, katson kuvajaista ikkunassa sen takana yö kalpenee otan sanani takaisin en ole vahva yksin kai koko poljettu elämä on lastattu yllätyksin pirun selkeä näkemys narussa kunnes irtoaa musta koira musta koira narussa kunnes irtoaa musta koira irti villi kaiken iän hullun elämän kauniissa puussa vuodet on uurtaneet jäljet kaarnaan talven tuulessa jäätävässä soi hiljaa elävä ääni se on siinä, mutta tässä mun koko elämä on päättymässä onko päässä se musta aukko kun hidastuu taivas ja kuu musta koira villi irti kaiken iän otan sanani takaisin en ole vahva yksin musta koira villi irti kaiken iän
Mikä ihmeen musta koira?
Punaisen kuningattarelle periaatteelle kirjoittamassani Musta koira -tekstissä tarinan puhuja on jumittunut elämäänsä; asiat ja ajatukset pyörivät muuttumattomana luuppina. Eteenpäin pitäisi päästä, mutta minne? Miten? Ajan kuluessa raskaat askeleet ovat kuluttaneet tutut polut urille. Se on tuttu tie, mutta jokin on muuttunut: näyssä polku muodostaa noidankehän. Tuttujen kuvioiden tuoma turva väistyy rauhattoman tyytymättömyyden tieltä.
Musta koira odottaa pimeässä puiden rajassa. Se on hengittävä höyryävä olento, jota me kaikki toisinaan ajattelemme. Se on uskollinen kumppani, joka valpastuu, kun elämä on käännekohdassa; kun aika on ajanut jonkin jakson elämässä päätökseen, mutta uusi ei ole vielä alkanut.
Kun näemme itsessämme ja läheisissämme ajan hampaan jäljet. Kun mietimme omaa väliaikaisuuttamme ja kuolemaa, haukahtaa musta koira iloisesti ja tulee vierelle. Kuka jätti koiran kytkemättä?
Musti tasuttelee uskollisesti vierellä silloin, kun raskas kuorma painaa sydäntä. Kun on jumissa, eivätkä asiat tunnu koskaan muuttuvan. Voiko tämän tunteen takana olla jotain muuta? En tiedä mitä teen! Oliko tämä elämä sitten tässä? Anna tassu.
Elämän noidankehistä voi löytyä myös lupaus niiden murtumisesta.
Mustassa koirassa lupaus koskee lähtemistä. Odotusta seuraa jotain muuta kuin onnea omien käsien ulottumattomissa: muutospelkoa, pimenevää yötä. Koira pääsee irti ja säntää aamuun. Kuolema ja elämä lyövät kättä. Jokin vanha päättyy ja uusi alkaa.
Kirjoittamiseni keskeytyy, kun kissa kömpii unisena syliin. Se haistelee tuttuja tuoksuja ja köllähtää. Rapsuja. Kissa kuulee jotain ja jatkaa matkaa. Jossain soi tuttu sävelmä, joka muistuttaa uusista aluista. Mustaa koiraa ei näy.
LISÄKSI:
Mustan koiran ja muita edistyksellisiä pop-kappaleita voit kuulla livenä Punaisen kuningattaren periaatteen keikoilla tänä viikonloppuna:
Saimme
tehdä tapahtuman ainoan oikean tsekin, koska meillä oli isokokoisin kokoonpano. Testasimme miten lavarakenteet kestävät
painoamme. Ei sentään, ääntentoistolaitteiden toimuvuutta ja
signaalitietä kokeilimme. Hyvin toimivat ne. Sade ei kuitenkaan
näyttänyt laantuvan. Kun olin jälleen kerran astunut vesilammikkoon, otin yhteyden vanhaan tuttuuni Saatanaan. Löytyisikö sieltä
apuja sateen lopettamiselle? Sade jatkui. Ehkä Hänen toimivaltansa ei riitä
sadeasioissa, tai sitten sielunvihollinen oli liian kiireinen.
( (C) Juuso Samuli Haarala)
Viston
ja Nuorten marttyyrien keikkojen aikana yleisössä näkyi sateenvarjoja,
hyväksyvää pään nyökkimistä ja mustanruskeaa mutaa vasten
kauniisti piirtyvä salskea, alaston miesvartalo. Kuuntelin sujuvasti toisella korvalla autoradiosta Ruuskasen akan pojan ja Pitkämäen
saavutuksia keihäsurheilun saralla.
Soitimme
kolmantena yhtyeenä tapahtumassa, eli kolmanneksi viimeisenä, eli
keskimmäisenä. Sormet hieman kohmeessa ryömin lavan alta ja nostin
efektipedaalit sadesuojastaan lavalle. Sadekin oli vaihtunut kevyeksi
pisaroinniksi ja vaikutti siltä, että se loppuisi pian tyystin. Oliko käytetty sieluni kelvannut sittenkin Saatanalle?
( (C) Tatu Ollanketo)
( (C) Tatu Ollanketo)
Biisilistan
tekeminen keikalle tuntuu olevan aina enemmän tai vähemmän
hakuammuntaa: aloittaako raskaalla biisillä yrittäen "tyrmätä"
yleisön heti aluksi, vai kokeillako jotain kevyempää lähestymistapaa? Tällä kertaa päätimme aloittaa yleisölle ja bändille mahdollisimman hankalalla
kappaleella. Nyt, kuukausi jälkeenpäin voin
myöntää, että olipa kyllä paska aloitus.
Biisi
meni aikalailla yleisöltä ohi ja sen kärkeen soittaminen kohmeisin sormin mukiinmenevästi oli, no, hankalahkoa. Paskan möin, mutta
mitäpä siitä. Puhun siis vain omasta puolestani, muut soittivat
varmasti täydellisesti (kyllä se aika penkin alle meni muiltakin, toim.huom.) No, eteenpäin.
Keikan
puolivälin tienoilla Saatana lunasti pyyntöni ja
vilautti auringonmollukkaa pilvenraosta. Positiivisuus valtasi
mielen, soitto sai uutta puhtia, tuore veri pumppasi sormia. Tuli lämmin. Tämähän on ihan mukavaa. Havahduin huomatakseni että unohdin laulaa
taustalauluja. Skarppausta Jaska, skarppausta. Loppukeikka menikin
sitten varsin kivasti omalta osaltani, en kyllä muista mihin se
päättyi ja miten, mutta yleisö taputti ja joku osti meiltä
paidan.
( (C) Juuso Samuli Haarala)
Jälkeemme esiintyivät disko-pop-punk-ihme Eläin,
jonka jälkeen illan ja kaiken (festari järjestettiin viimeistä kertaa) Väinölänrannassa päätti Radiopuhelimet,
joka puristi yleisöstä viimeiset kiljupisarat rujon ja pelkistetyn
groovenyrkkinsä syleilyssä. Järjestäjät hellivät yleisöään
vielä yhdellä keikalla ravintola Medusassa
Oulaisten keskustassa. Medusassa hengailu vaati teollisuusliuottimien ja pitkän päivän turruttamalta paljon. Silmät pysyttelivät kuitenkin auki, sillä perämeren Talking Heads, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi,
soittaisi vielä jossakin päin baaria. Ja kuinkas ollakaan: pistäytyessäni miestenhuoneessa kuulin tuttuja säveliä
ilmanvaihtokanavaa pitkin.
En vaan meinannut löytää Medusan oikeaa lonkeroa keikan nähdäkseni. Onneksi puolituttu muusikkoohjasi kysyttäessä ("mikä **ttu tämä luola oikein on, missä se **tun THJKB soittaa, auta") minut oikeista ovista sisään. Valtavan hallin lavalta tuttu
hittikimara värisytteli tärykalvojani. Pitkä keikka. Mukana Tuuli
Meijerit. Ehkä paras keikka mitä olen nähnyt THJKB:ltä. Ja olen nähnyt aika monta. Keikan jälkeen lähdimme muutaman kollegan kanssa etsimään majapaikkaa
"jostain
tuolta joen toiselta puolen."
Viikon
päästä oli vuorossa Oulu ja Tuba. Tuba on hassu uutuus Oululaisessa soittoruokaloiden tarjonnassa. Tuba on itseasiassa soittoruokala sanan varsinaisessa merkityksessä koska, harvinaista kyllä,
siellä voi sekä soittaa että ruokailla. Hyvää ruokaa, suosittelen. Lisäksi soittomahdollisuudet ovat
vallan mainiot. Akustiikka on hyvä ja tupakoitsijoille on varattu
ulkoa kerrassaan mielettömän kokoinen patio. Terassi. Patio. Terassi. Patio. Rakkaalla lapsella on Oulussa kaksi nimeä.
Totesimme esiintymislavan hyväksi, joskin meille hieman pieneksi. Kun siirsimme koskettelusoittimien ja syntetisaattoreiden operoijan
lavan sivuun lattialle, mahduimme juuri ja juuri asettumaan esiintymisasentoihimme. Tuba oli
hoitanut paikalle riittävän äänentoiston lisäksi
monikanavamikserin ja miksaajan, joka hoiti
hommansa varsin mallikkaasti. Kiitos vielä Eetulle!
Soittoaikamme
oli tavasta poiketen huomattavan aikainen ja osui aika haastavaan
rakoon: keikan kanssa päällekkäin sattui Ilmakitaransoiton MM-kisat (ilmaistapahtuma) ja heti keikan jälkeen Absoluuttinen Nollapiste aloitti toisessa soittoruokalassa. Epäilin vahvasti,
että nyt saattaa tulla osaltamme hiljainen ilta. Parisenkymmentä minuuttia ennen virallista aloitusaikaa
paikalla oli vain pari kaveria ja sukulaista. Ei perkele, näinpä
tietenkin, ei ketään. Vaikka on vapaa pääsykin.
Oululaiset ovat kuitenkin täsmällistä ja ekologista porukkaa, sillä noin viisi minuuttia ennen aloitusta ravintolan
ympärille alkoi suihkia polkupyöriä ja Tuban tiskille muodostui
massiivinen olutjono. Istumapaikat täyttyivät viimeistä myöten. Show käyntiin! Ensimmäiseksi biisiksi
valitsimme tällä kertaa keskivaikean, keskitempoisen ja
keskiraskaan kappaleen, ja se toimi paremmin kuin viikon takainen
valinta. Lavalla oli oikein hyvä soundi ja soitto kulki mukiinmenevästi. Järjestimme myös arvonnan keikan aikana: yleisö sai osallistua palauttamalla tapahtumaflyerin laatikkoon nimensä kera. Kysyttäessä keltään ei kuitenkaan löytynyt kyseistä lirpaketta, ei vaikka lentolehtistä oli jaettu miltei naapurikylässä saakka. Vähänkö noloa. Muutenkin hetket biisien
välissä menivät jotenkin ihmeellisesti. Jostain syystä
olen päätynyt bändissä siksi tyypiksi, joka puhuu jotain biisien välissä (paino
sanalla jotain). Voi sitä mitäänsanomattomuuksien tulvaa minkä äänihuuleni muokkasivat juuri ja juuri ymmärrettäväksi
suomen kieleksi, mitä sitten jorisin yleisölle biisien välissä.
Parempi olisi olla hiljaa, mutta kun ei osaa. Aiheina olivat muuten mm. kivekset ja helikopterit.
No mutta: jos välispiikit olivat
epämääräistä romumetallia niin itse asia, eli musa oli rautaa. Ainakin itsestä tuntui siltä ja myös yleisö vaikutti olevan vallan mielissään.
Välispiikkien lisäksi myös idea encoresta tuntuu henkilökohtaisesti jotenkin hölmöltä. Juuri kun on
saavutettu kliimaksi hienosti rakennetussa keikkasetissä, lopetetaan
homma ja mennään kykkimään verhon taakse, josko joku alkaisi
taputtaa ja loput yleisöstä seuraisi rytmissä läpsytellen
mukana. Tämä tietty palkitsee, mikäli on oikeasti jo häipynyt lavalta ja yleisö vaatii takaisin. Ikävän usein vain
näkee, että bändi leikkii
lopettavansa – ja yleisö leikkii haluavansa sen takaisin. PKP:lla
asiaan on lisäksi vielä se näkökulma, että koska lavalla on usein meille ahdasta ja sieltä
poistumiseen takahuoneeseen (siihen yleisövessan
oven kulmalle) ja palaamiseen takaisin kuluu tuskastuttavan kauan
aikaa, puuttuu encorestamme useimmiten asiaan olennaisesti kuuluva lavalta poistuminen.
Näinpä ollen
Tuban yleisön yllättäen vaatiessa lisää pysyimme lavalla ja
soitimme vielä yhden kappaleen. Kiitoksia Oulu ja Tuba. Oli huisia,
otetaan joskus uusiksi.
Taas
olisi keikkoja ja encoreja sitten luvassa. Molemmat tapahtuvat
katutason alapuolisessa tilassa: Tampereella O´Haras freehousessa
(Big titsiä vastapäätä) ja ihmisten kaupungissa Seinäjoella, Bar 15:ssa.
Tervehdys taasen! Levymme miksaukset valmistuvat vähitellen. Paljon on nauhoitettu ja säädetty. Hermojen palamisen rinnalla ovat kulkeneet niin onnistumisen tunne kuin vahva usko hienon Pkp -levyn valmistumiseen. Kaikki kolmetoista ihan uutta musiikkikappaletta ovat vielä säilyttäneet mahdollisuutensa päätyä levylle, eli aivan suuria kardinaalimunauksia emme ole ilmeisesti äänittäessämme tehneet.
Koska itse levy sitten julkaistaan? Heti kun se on valmis, eli täsä pikkuhiljaa relax.
Levyä odotellessanne kaikki te rakkaat fanit, kuuntelijat, levymogulit ja ihan tavalliset ihmiset, voitte saapua ihmettelemään PKP:ta seuraaviin soittoruokaloihin:
Keikkapaikkana
Hervannan Varjobaari on – no – erilainen. Lavaa on korotettu
parikymmentä senttiä lattiasta ja se on yllättävän iso, mutta osa
lavasta sijoittuu hassusti seinän kulman taakse. Lavan etureunassa
on tolppa, jonka taakse ramppikuumesta kärsivä artisti voi piiloutua. Äänentoisto yleisölle ja lavalle
on pienehkö: lavalla on yksi monitori ja baariin päin kohtuulliset
laulukamat. Laulukamoista on tosin tällä kertaa toinen puoli pimeänä. Takahuoneen virkaa toimittava sali on valtava suhteessa
baarin kokoon. Itse asiassa yhdessä viereisen saunaosaston kanssa se on jonkin verran
isompi kuin itse kapakka. Henkilökunta on ystävällistä ja
roudaa kitisemättä ruokaa ja olutta rocksankareiden kiduksiin.
Keikan
alkuun asti jatkunut pieni piuhasäätö vie huomioni pois mahdollisesta jännityksestä. Mutta mutta: ensimmäisen megapsykedeelinenkrautrokhuhhuh -biisin aikana pieni hirvitys hiipii molempiin aivopuoliskoihin.
Lavasoundi tuo mieleeni oululaisen ravitsemusliikkeen wc-tilojen betonilattian piikkauksen. Kitara ei kuulu. Rummut kuuluvat, ja etäisen kuminan tunnistan bassoksi. Saksofonisti soittaa puolen metrin päässä,
mutta ääntä en kuule. Toivon, että baarin puolelle kuuluu
jotain järkevää. Pakko mennä ihan lihasmuistilla tämä veto.
Keikan loppupuolella alan erottaa jonkinlaista balanssia
soittimien välillä, ja käsittääkseni soitamme samaa kappaletta
ihan samasta kohtaa. Win!
Yleisö
taputtaa ja ostaa kaksi levyä. Osuutemme illan musisoinnista on
ohitse; ei parasta PKP:ta tällä kertaa, mutta selvisimme maaliin
asti.
Keikan
jälkeen joku toteaa, että "kuulosti musikaaliselta", ja
talon miksaaja mainitsee, että tarvitsisimme oman miksaajan. Äläpä
muuta sano. Voin suositella Varjobaaria lämpimästi niin soittajalle kuin yleisöllekin. Arvelisin, että paikassa toimii parhaiten hieman hiljaisempi ja akustisvetoisempi musiikki. Keikan jälkeen kuittaamme 50€ lipputuloja. Läheisen huoltoaseman bensiiniautomaatti ahmaisee summan kokonaisuudessaan, ja kaasutamme kohti Oulua.
Todistan jälleen kerran yöllisen Nelostien tappavan tylsyyden. Onneksi
minulla ei ole ajokorttia, minulla on viinipullo.
Oulu.
Perjantai 19.4.2013. Meitä lämppäsi ekalla keikallaan oululainen The Trash.
Herään
onnellisesti treenikämpiltä joskus puolenpäivän jälkeen. Ah,
pitkään nukuttu yö. Roudailu illan keikkapaikalle, Nuclear Nightclubiin, tapahtuu kuulemma kuudelta.
Edellisiltana soitimme pääasiassa
Riutan soittokamoilla. Tänään soitamme omilla kamoilla, joten roudailuakin on luvassa enemmän.
Kaksi reissua henkilöautolla ja kamat ovat keikkapaikalla. On mukavaa kasailla kaikessa rauhassa soittorojumme asialliseen ojennukseen. Basistillekin saamme oikein kaksi kaappia tanaan. Puitteet ovat rock. Teipaan pari huilua mikkiständiin. Kyllä, minulla on kaksi tinapilliä mukana keikkasetissä. Aion hankkia niitä lisää, ja jopa soittaa niitä. Laulajamme Mokka kasaa oman äänijärjestelmänsä lavalle. Systeemiin kuuluu Theremin (mallia karvalakki), jonka signaaliketjuun kytkemme särön ja delayn. Tulilla on perus-laulumikrofonin lisäksi toinen mikki kaikua varten. Tuloksena on psykedeliaa! Meitä on monta, ja niin tämäkin lava tulee yllättävän täyteen.
Salimikserin
takana touhuava kaveri vaikuttaa loistotyypiltä. Hän säätää ja viilaa, ja
saakin vallan mainion lavasoundin aikaan. Se on elintärkeää,
sillä huomaahan sen, mikäli bändi ei
kuule itseään lavalla. Myös saliin suuri ensemblemme kuulostaa selkeältä. Kaikki on kunnossa ja lähdemme pizzerian kautta
Snooker Timeen odotusoluelle. Josko sitä alkaisi jännittämään? Keikkapaikalle palatessa kaikkia muita, paitsi minua
ja rumpaliamme Anssia, näyttää jännittävän.
Kello on kaksitoista yöllä. Keikka alkaa. Eilisestä poiketen aloitamme popkappaleella. Ensimmäisen biisin loppupuolella kitarastani menee kieli poikki ja joudun turvautumaan
varakitaraan, jolla en pahemmin ole soittanut. Kyseessä on sellainen
Epiphonen ruoskakitara. Miksi aina täytyy sattua jotain! Nyt setistä jäävät pois kaikki hienot rautalankatyyliset vibrakampivemputukset. No, ei voi mitään, pakko mennä sillä mitä on.
Soitamme
toisen popkappaleen. Yleisö näyttää lämpenevän hitaasti, läpsyttelee käsiään ja tapailee tanssiliikkeitä
polyrytmisten kappaleidemme tahtiin. Muistan jonkun sanoneen, että Oulussa
yleisö lämpenee vasta, kun niille vittuilee. Vittuilun sijaan bändi avaa psykedeliahanaa. No niin, hyväksyvää voihkintaa alkaa
kuulua yleisön seasta, joku jo kosiskelee Mokkaa. Olemme selvästi oikeilla
jäljillä. Soitamme lisää psykedeliaa, krautrokkia ja sitä meidän
omaa "progee". Saamme yleisön
hyväksynnän. Porukka tanssii. Olen positiivisesti yllättynyt.
Tämä on siis ensi kerta, kun Oulussa kuullaan näitä uusia
biisejä ja uutta laulajaa. Hyvin uppoaa! Poistuessamme
lavalta meidät suorastaan huudetaan takaisin. En ole
koskaan oikein ymmärtänyt encoren tarkoitusta. Miksi sitä pitää
välillä mennä kyykkimään jonnekin verhon taakse, vain ängetäkseen takaisin lavalle. Outoa touhua. No,
ehkäpä ymmärrys nyt karttuu, koska paluu lavalle tuntuu luontevalta. Tämä todennäköisesti siksi, että olin ihan oikeasti jo menossa takahuoneeseen, mutta porukka taputti meidät
takaisin. Kiitos Oulu. Opin taas jotain. Soitamme vielä kaksi kappaletta, yhden uuden ja toisen ensimmäiseltä levyltä.
Olipa mukava soittaa myös vanhempi piisi, Syyllisyys, kikkareeksi kakun päälle.
Keikan
jälkeen Oulun muusikoiden kermavaahto käy onnittelemassa
täydellisistä stemmalauluista. Mahtavaa! On niitä treenailtukin. Kaikki onnistui hienosti. Kaiken
kaikkiaan oli aivan mielettömän hienoa soittaa yleisölle ja olla samalla lavalla bändin kanssa.
Seuraavaan keikkaan...
Kuvat ( (C) Tatu Ollanketo)
P.s. Jos jollakulla on kuvia tai videota noilta em. keikoilta, niin laittakaa meille vaikka linkkiä: punainen.kuningatar (at) gmail.com
On kulunut jo tovi viime blogipostauksesta. Kevätsää tunkee lumikasoihin piiloteltuja koiranpaskoja teiden pientareille. Ilmaan kohonneet pienhiukkasmäärät riemastuttavat jalankulkijoita. Oulun siltoja tiuhaan polkevat kansalaiset kyttäävät ihmisiä pilkillä Kuusisaaren edustalla; mulahtaako joku kiikkerältä jäälautan tekeleeltä suiston syleilyyn? Syökö kala? Kurainen nurmikko kurkkii jo lumen alta puistojen aurinkoisimmilla paikoilla. Kevät. Mikä ihana tekosyy juopottelulle. Mutta se onkin kokonaan toinen tarina.
Viime blogipostauksen aikoihin olimme juuri äänittäneet isohkon osan levyn saksofoniosuuksista Tampereen Nekalassa. Vain muutamia sooloja jäi uupumaan, kun toimitimme materiaalin muistitikulla miksaajalle. Muistitikulla. Käsittämätöntä, miten parin kuukauden säädön ja uurastuksen tulos voidaan ruikkaista tuollaiselle parinkymmenen euron muovilipareelle. Huh huh. Missä ovat kelat ja nauhat? Missä on Deep Purple?
No, sama kai se nyt on, ainakin periaatteessa, että millaiseen muotoon se levy on tallentunut. Magneettista nauhaa tai nollia ja ykkösiä, molemmat ovat asioita mystisiä. Tärkeintä on, että musiikki kuulostaa siltä, miltä sen halutaan kuulostavan. Muutaman taustalaulun ja fonisoolon vielä uupuessa materiaali kuulostaa kerrassaan loistavalta. On monenlaista soitinta, tahtilajia, harmoniaa ja tyylilajia.
Tuossa jokunen viikko sitten tapahtui vänkä juttu, kun eräs ystäväni – suuri musaguru – harmitteli minulle facebookin välityksellä, ettei ollut tajunnut lainata levymme syntikkaäänityksiin omaa Arp-merkkistä analogisynaansa. Internetissä kun oltiin, ehdotin, että itse suuri musaguru äänittää syntikan levylle etänä. Lisäjännitystä hommaan toi se, että arvon ystäväni sai vapauden soittaa osuutensasokkona, tai oikeammin kuurona, biisiä kuulematta. Annoin ainoastaan ohjenuoran, jossa oli kuusi säiettä:
Näillä ohjeilla syntyi syntetisaattoriraita, jonka latauslinkki napsahti sähköpostilootaani 22 tuntia myöhemmin. Oli sikahyvä. Kuulette sen kyllä piakkoin.
Sellaista äänityksistä. Levy on miksausvaiheessa, toki jotain varmasti vielä äänitetään. Ostin netistä sellaisen mini-thereminin, joka saattaa löytyä levyltä. Odotan innolla, mitä Anssi saa aikaan miksauspuolella.
Mutta niin, keikkahommia: tammikuussa, 25. päivä armon vuotta 2013 esitettiin Tampereen
O´Harasissa ihka ensimmäinen julkinen akti bändin uudella kokoonpanolla. Laulut laulaa nykyään Mokka. Keikka meni vallan mainiosti, eikä edes jännittänyt, kumma kyllä. Setti kesti kolmisen varttia ja sisälsi pelkästään uutta materiaalia, vaikka joku yleisössä vaatikin ensimmäisen levyn biisejä.
Seuraavaksi on vuorossa Pohjois-Euroopan kiertue: Tampere-Oulu (onhan se kiertue pienikin kiertue). Seuraava keikka on Tampereen Hervannassa (tämä pitää ilmeisesti mainita erikseen) torstaina 18.4.2013. Mukana on juuri levynsä Suomen Musiikki Oy:llä julkaissut Riutta. Toimimme keikalla lämmittelijän roolissa, ja aloitamme tasan 22:30. Tulkaa ajoissa ja ottakaa kaverit messiin.
Hervannasta suuntaamme kohti henkistä ja fyysistä Perämerta, Peräpohjolan Spartaa, Oulua. Keikka on Nuclear Nightclubissa perjantai-iltana 19.4.2013. PKP:n lisäksi iltamissa soittaa uusi oululainen bändi, garagepunkvoodoobluesia veivaava The Trash. The Trash aloittaa 22:30, sen jälkeen PKP. Luvassa on jännä ilta.
On kovin mielenkiintoista soittaa keikka Oulussa, koska tuntuu kuin edelliskerrasta olisi ikuisuus. Onhan siitä aikaa. Viikonloppuna pidetyt treenit lupailivat hyvää, jos ei ole uskominen siihen, että hyvää reeniä seuraa paska keikka. Nääää.
Kosketinsoittajamme Jouni on ohjelmoinut noin miljardi soundia järjestelmäänsä. Kaikupedaaleihin on ostettu pattereita ja theremin ulisee melkein hallitusti. Taustalaulutkin ovat hallussa (niinhän minä luulen). Ei voi kuin luottaa siihen, että bändi alkaa olla oikeasti iskussa. Myös työmoraali on kohdillaan, sillä sunnuntaina periaattaret, jotka eivät olleet yöpyneet treenikämpillä, astelivat sisään aamulla tasan kello 09:00 ja pakottivat lopun jengin soittamaan. Sikamaista natsisekoilua, mutta toimii. Puolilta päivin setit oli vedetty läpi, ja oli aika ottaa bändikuva. Tästä on hyvä lähteä.
On kulunut hetki aikaa siitä, kun digitaaliset mustetahrat viimeksi roiskuivat päiväkirjamme sivuille. On siis aika päivittää tapahtumia. Väännetään siis tikusta asiaa – tai saksofonin päreestä.
Saavuin rautahevosen uuman päällä uupuneena Tampereelle Oulun äänitysten jälkeen. Ajattelin hemmoitella perhettä, soittajia ja ennenkaikkea itseäni pitämällä pientä taukoa äänityksistä. Ei sillä, etteivätkö asiat sujuisi jouhevasti levyn teon tiimoilta. Suurempia vastoinkäymisiäkään ei ole ilmennyt, mutta jotenkin en vain meinannut jaksaa. Hemmoittelu kestikin seuraavaan aamuun, kunnes saksofonistimies Matias Topi ilmoitti varanneensa harjoitus- ja äänitystilan käyttöömme koko illaksi. Ei auttanut kuin mennä painamaan punaista namiskuukkelia torvimiehelle.
Puhallinsoitinstudiomme ei ole ihan sitä High-end -osastoa. Tila on kyllä aika korkea, mutta myös hivenen kaikuisa. Itse asiassa kovinkin kaikuisa, mutta tilasoundi ei tee ollenkaan pahaa puhaltimille, ei ainakaan kovaäänisemmille vaski-ja puupuhaltimille. Puhaltimet jopa tarvitsevat nauhoitettaessa vähän tilaa ja aikaa ympärillensä soidakseen äänitteellä terveellä tavalla. Ahtaassa, kuolleessa tilassa niiden äänenväri ja atakki jotenkin, no kuolevat. Tästä asiasta voi varmasti joku olla eri mieltä, mutta me askellamme näin.
Välillä toki toivoisin olevani jossain ihan äänitystä vartavasten rakennetussa tilassa, toisin kuin tässä entisen teurastamon kellarissa sijaitsevassa sähköpääkeskuksessa. Seinän takana on punttisali, josta kantautuu nauhalle primitiivisiä karjahduksia ja metallin kilahduksia, kun sataviisikymmentä kiloa rautaa tiputetaan lattialle parin metrin korkeudesta. HNNNURRGHH...... KLÄNNGGG!!!
Miten nuokin bodybuilderit jaksavat pumpata myöhään yöhön? Keitä he ovat? En ole koskaan nähnyt noita mystisiä ja eeppisiä raudannostajasankareita, ainoastaan heidän sikakalliit Bemarinsa pihalla, ja maahan jääneet Hesburger-aterian kuoret, tyhjät rasvaton maito -purkit ja raejuustopaketit.
Ohuesti eristetyn toisen seinän takana on toinen treenikämppä, josta saattaa ennalta arvaamatta räjähtää rock-helvetti käsiin juuri silloin, kun on saanut äänityslaitteet kasaan.
Oman lisäkampituksensa äänitysaikatauluhin tuovat yhteiskunnan vaatimukset työaikoineen. Lähes poikkeuksetta pääsemme aloittamaan äänitykset vasta iltamyöhään, sillä varauksella, että bodarit tai rokkarit naapurissa eivät ole sparraustuulella. Kun on päivän orjana kantanut kultavarantoja babylonin hirmuporvarin kinttujen juureen, ei välttämättä illalla enää ole ihan terävimmillään noin niinkuin soittajana ja varsinkaan, kun pitäisi levylle saada skarppia materiaalia.
Kasasin seuraavanlaisen setin fonin äänittämistä varten: Neumannin TLM 103 fonin etupuolelle noin 80cm päähän itse instrumentin suu-osasta, kellosta. Asetin mikin noin oman korvani korkeudelle ja tilttasin sitä hieman alaspäin. Tällä tavoin fonin soundi ehtii syttyä tilassa kokonaisvaltaisesti ennen mikrofonin kalvoa ja tulee suhteellisen luonnollisesti taltioiduksi. Mikrofonia ja ständiä liikuttamalla vasemmalle ja oikealle voi hallita vähän tilasoundia ja sitä, kuinka paljon soittimen läpät ja niiden ränkyttäminen kuuluvat nauhalle. Jos äänität tuplauksia tai stemmoja samalla fonilla, niin suosittelen siirtelemään tuota kauemmaista mikkiä eri raitoja/stemmoja äänitettäessä. Näin saadaan vähän ehkäistyä sellaista outoa chorus-soundia joka syntyy, kun laitetaan kaksi samassa tilassa, samalla puhaltimella äänitettynä raitaa soimaan päällekkäin.
Neumannin lisäksi nauhoitin fonin vielä läheltä, kellon edestä. Näin foni tavataan livenä monesti mikittää. Tämä ei ole itse instrumenttia ajatellen kovin kunnioittava tapa toistaa tai taltioida sen soundia; se on vähän niin kuin kaveri puhuisi suoraan korvaan viiden sentin päästä. Kyllä siitä selvää saa, mutta soundi voipi olla vähän luonnoton tai ainakin vittumainen. Fonin tapauksessa tällä mikityksellä soundista saa todella nenäkkään. Mitä pienempi foni, sitä nenäkkäämpi soundi. Ei sillä, etteikö tuo jopa sopisi johonkin musiikkityyliin. Meille ei kuitenkaan. Lähisoundi on kuitenkin hyvä taltioida, sillä se tarjoaa varsinkin meidän rokkimölyssämme tarpeellista erottelukykyä ja terävyyttä soundiin. Kokeilin äänittää läheltä nyt siten, että laitoin kolme mikrofonia (Shure SM58, Sennheiser e906 ja Oktava Mk012) ihan fonin kellon eteen puoliympyrään siten, että keskellä ollut 58 osoitti hieman yläkelloon ja laidoilla olleet mikit hieman alakelloon, kuitenkin suunnattuina suurinpiirtein kellon keskelle. Nämä kolmen mikin äänet sitten yhdistin miksauspöydässä yhdeksi äänitettäväksi soundiksi. Hyvä tulee.
Etenimme tahkoten osuuksia talteen hitaasti ja hivenen epävarmasti. Huomasimme, että fonisooloja jäi pahemman kerran soitamatta. Osaksi syynä oli päivän ehtiminen pitkälle ja väsymys, mutta suurempi ja vakavampi syy hidasteluumme oli huulillamme.
Päreet, nuo puiset osat, jotka laitetaan fonin suukappaleen alapuolelle. Niitä sitten päristellään ja siitä sitten muodostuu se äänenväri mistä saksofoni tunnistetaan. Nyt päreet kusivat. Voitteko kuvitella, nuo bambusta kopiosorvatut puulirpakkeet maksoivat 20€/viisi kappaletta. Vaikutti siltä, että noista viidestä päreestä aina 2-3 oli käyttökelvottomia. Ne eivät soineet. Päreet näyttivät kyllä ihan normaaleilta. mutta eivät toimineet. Muut kielet toimivat hetken, mutta alkoivat sitten menettää otettaan. Soundi muuttui pyöreäksi ja puisevaksi. Tämä on erityisen hankalaa kun äänitetään levymatskua ja biisin alussa foni kuulostaa ihan eriltä kuin lopussa.
Kuvitelkaapa, jos olisitte vaikkapa kitaristi, tai viisikielinen basisti. No niin, menette hyvinvarusteltuun soitintarvikeliikkeeseen ja ostatte muutaman kielisetin á 20€. Reeniksellä tai studiossa huomaisitte, että joka setistä puolet kielistä on käyttökelvottomia. Järki lähtisi ja rahat. Eikä yksikään kielifirma pysyisi pystyssä jos tuollaista tekisivät.
Tässä on jokin saatanallinen salaliitto. Jospa ahneen saksofonipärefirman osakeanti ei ollutkaan sellainen kuin oli odotettu, ja jotain täytyi keksiä tilanteen kohentamiseksi. Ehkäpä nuo ahneet päretehtaan johtajat eivät jaksaneet odottaa, että bambut kasvaisivat tarpeeksi isoiksi, vaan korjasivat ne jo versoina. Ehkä he näännyttivät työntekijänsä niin pienillä vapaa-ajan, palkan, ravinnon ja puhtaan ilman annoksilla, että nämä raukat eivät jaksaneet valita parhaita bambunvarsia, eivätkä veistellä laatuvaatimusten mukaisia päreitä maailmalle. Ehkä rahaa tuli hetkessä kasoittain ja maailman musiikkiliikkeet täyttyivät näistä veripäreistä ja nyt huomaamme tuloksen.
Huonosti tehty nuori, liian nopeasti kasvanut bambu oli tuottanut saksofoniimme päreen, joka ilmeisesti kostuu liian nopeasti ja läpikotaisin soitettaessa, ja menettää otteensa.
Äänityssessio pysähtyi. Päreet paloivat. Niillä oli aivan turha äänittää. Odottelemme että uusi ja terve bambu kasvaa tuolla jossain, että saamme siitä toimivan päreen. Tai sitten vaihdamme päremerkkiä. Voikohan fonipäreitä tehdä vaikka koivusta?
Stemmalauluista. Olen käynyt harjoittamassa taustalaulantaa yön pimeinä tunteina, vaihtelevalla menestyksellä. Periaatteessa ja teoriassa homma on suhteellisen yksinkertaista: kuuntelen liidilaulun melodian ja laulan siihen sopivan rinnakkaisäänen harmoniassa. Sitten valitsen biisin tunnelmaan sopivan tyylim laulaa ja annan mennä. Mitä enemmän kamaa biisissä on ennestään, sitä pienempi on mahdollisten stemmasävelten määrä. Helppoa, eikö totta?
Muutamassa päivässä laulelin, ulisin, inisin, karjuin ja murisin stemmalaulut paikoilleen. Ihan itse, itse itseäni äänittäen. Omien laulujen äänittäminen ei välttämättä ole paras idea, varsinkaan kun en ole laulaja sanan varsinaisessa merkityksessä. Sitä ei ole välttämättä tarpeeksi ja oikealla tavalla kriittinen omia tekosiaan kohtaan.
Laulajamme Mokka tuli paikalle tarkkailemaan stemmalaulujani. Tutustuimme äänittämääni osuuteen. Hiljaiseksi näemmä veti. Sitten sanaisen arkun sarana narahti: stemma oli kuulemma liian korkea eikä tarpeeksi "murrr" oikeassa kohtaa. Kohtapuoliin koko biisin taustalaulut oli laulettu uudestaan. Oikeassapa Mokka oli, stemma oli nyt paljon parempi. Saapi nähdä käykö samoin muidenkin kappaleiden kanssa. Toivotaan, sillä ainakin näistä stemmoista tuli oikein ohjattuna mainiot.
Vieläköhän sitä jaksaisi äänittää? Pakkohan sitä on, mutta tässä vaiheessa tapahtukoon välimiksaus. Nollaan projekteista ne vähät plugarit joita äänitysvaiheessa käytettiin. Poistan kaikki volumet, panoroinnit ja ylimääräiset raidat ja siirrän puhdistetut projektit muistitikulle. Muistitikun jemmaan treeniksen peilikaappiin, sieltä miksaaja Anssi (myös rummut toim.huom) käy sen noukkimassa ja aloittelee välimiksaukset mahdollisimman pian.
Kohta levyn sisällöstä olisi tarjota jotain maistiaista blogin lukijoille.
Vuorossa oli hieman muuttopuuhia. Siinä sivussa hoidimme Jounin kanssa loput koskettelusoittimet, tässä tapauksessa pianot. Koska emme omista oikeaa pianoa, sellainen piti etsiä jostain. Oulun Steinerkoulu luovutti ystävällisesti musiikkiluokkansa käyttöömme muutamaksi tunniksi, ja sehän riitti meille. Pianot kolmeen neljään biisiin oli äänitettävä.
Musiikkiluokasta löytyi myös mielenkiintoinen ja kertakaikkisen upeasoundinen - hmm - plunkutin, tai joku vastaava. Pikaisen internetvakoilun tuloksena plunkuttimelle löytyi Thomannin musiikkilaitekaupasta nimi: "Bass Palisono- Xylophone" . (Ja wikipediasta.)Kertakaikkisen mahtava mulina siitä lähti. Mutta palataan ensin siihen pianoon.
Kyseessä oli pystypiano, sellainen perusmalli. Itse asiassa pianovaihtoehtoja oli kolme. Pianossa oli valikoiman ehkäpä kolisevin, perkussiivisin soundi, jollaisen voisi kuvitella erottuvan parhaiten meidän rokkimölinämme seasta. Mikrofoonit siis tulille.
Minulla ei ole hirveästi hajua, miten tuollaista pianoa pitäisi mikittää. Lyhyt oppitunti netissä ei tuonut hirvittävästi apuja. Ainut asia, mikä jäi mieleen oli se, että piano pitäisi äänittää mahdollisimman kattavasti koko kielten alueelta; keskiäänialue hieman kauempaa kuin basso ja yläpää.
Pyörittyäni hetken korvat tarkkana pianon ympärillä päädyin asettamaan neljä Shuren SM58 -mikkiä suoraan pianon avonaisen kannen päälle. Laitoin yhden Oktavan herttakuvioisen puikkomikin pianon etupuolelle, muutaman kymmenen sentin korkeuteen lattiasta ja osoittamaan suoraan kohti pianoa. Neumannin TLM103:sen asetin pianon kosketinpuolelle, noin oman korvan korkeudelle, soittajan taakse hieman koskettimien yläpään puolelle. Lisäksi laitoin TSM:än laajakalvoisen halpismikin huoneen toiselle puolelle. Josko se ottaisi sieltä vähän tilaääntä.
Testisoundi kuulosti - hmm - no ihan ookoolta. Aloitimme äänittämisen. Kaukaa viisaina olimme käyneet edellispäivänä treenikämpällä äänittelemässä demopianot mallinnetulla soundilla. Arpomiseen ei ollut varaa, koska itse äänittämiseen oli käytettävissä vain muutama tunti. Biisejä oli kuitenkin soitettavana jokunen. Äänitimme pari kohtaa. Huvikseni tarkistin vähän pianosoundia raidoilta (joita on siis seitsemän). Raidoilta kuului sellaista kaukaista ihme jyminää; kuin joku junttaisi tukipaalua kerrostalon työmaalla jossain päin Uutta Oulua. Ei helvetti. Nostin gainit äärimmilleen Neumannin kanavasta ja pyysin pianistilta hiljaisuutta. Kuuntelin. Ei mitään, vain puhdas hiljaisuus hiveli korvia kuulokkeissa. Kuulokevahvistin humisi hieman kuulokkeisiin. Hmm.
Noh, oli pakko soittaa otot uudestaan, koska sellaista kiusaa ei miksaajalle viitsi jättää. Kävimme kohdat läpi ja taas: Jyms-jyms-jyms-jyms. Erityisesti Neumann taltioi tuota jyminää.
Kohtasin ilmiön ensimmäistä kertaa, kun äänitimme vibrafonia viime sessiossa. Mikin mukana tullut adapteri, jolla aparaatti kytketään mikkiständiin kiinni, ei ole mikään, sanotaanko keinukehto. Adapteria ei ole suunniteltu poistamaan ympäristön tärinää, jolle nuo kondensaattorimikit, varsinkin laajakalvoiset sellaiset, ovat kovin herkkiä. Kalautus vibrafonin kieliin pienellä kumi- tai huopanuijalla kulki soittimen runkoa pitkin lattian, mikkiständin ja mikrofonin kautta nauhalle bassojymäyksenä. 70 hertsiä ja siitä alaspäin. Saimme tuolloin häiriöäänen poistettua laittamalla Crocsit mikrofoniständin jalkoihin.
Edelliskerrasta viisastuneena kiikutin nyt Neumannin ständin jalkojen alle villalapaseni, kaulahuivini, piponi ja muuta pehmuketta. Epäusko kalvoi. Lattia oli betonia, eikä pianonkoskettimista pitäisi lähteä tuollaista jyminää. Mutta jyminä oli ja pysyi. Äh. Sitten. Ahaa. Heureka! Tietenkin. Perkele. Hyvä neuvo teille kaikille (jonka varmaan kaikki oikeat äänittäjät hoksasivat jo muutama kappale sitten): ota aina äänittäessä soittajalta kengät pois jalasta ja tarvittaessa teippaa muusikon jalat tuoliin kiinni. Jos sekään ei auta, leikkaa jalat irti ja paista ne hiljaisella tulella suolan, rosépippurin ja salvian kera. Sillä pianistilla oli joko rytmi verissä, tai sitten hän oli hieman epävarma soitettavasta osuudesta, koska kantapää jumputti tiedostamatonta rytmiä lattiaan. Näin varsinkin kuulokkeet päässä istualtaan soitettaessa. Siinäpä se jumina sitten olikin. Kantapää. Saimme ongelman poistettua pelkillä toruilla - ilman kannibalismia tai teippiä - ja pääsimme jatkamaan.
Koska piano-osuudet oli jo harjoiteltu ja demoiltu aikaisemmin, ei äänittämisestä jäänyt hirveästi kerrottavaa. Kaikki sujui soittamisen osalta sujuvasti ja jokainen osuus tallentui muutamalla otolla. Paitsi eräs, johon meni varmaan kolmekymmentä ottoa. Se olikin paha kohta, sellaista suomiproge-rumba-samba-Opeth-Pkp:ta.
Jännää huomata, että vaikka olenkin pitänyt itseäni aina aika leppoisana ja oikeastaan tosi hyvänä tyyppinä, alkaa minusta äänittäessä kuoriutua jonkinlainen kusipää. Tai en tiedä onko termi ihan oikea, ehkä sitä voisi kutsua tuottajuudeksi. Jos osuus ei tallennu muutamalla otolla, niin muutun kovin kärsimättömäksi ja alan kuin varkain painostaa soittajaa pieleen menneen oton jälkeen: "No kamoon, ei tää nyt niin vaikee oo. Ei meillä oo koko iltaa aikaa". Tai "Mitähän vittua tuoki nyt sitten oli?" Ja nyt kyse on kuitenkin progesta ja hipeistä. Vau. Mikä minusta on tullut? Lisäksi pidän hiljaisia hetkiä soittajan soittaessa ehdotelman jostain osuudestaan. Painostavia hiljaisia hetkiä. Itse asiassa nämä hiljaiset hetket ovat toisaalta tärkeitä, koska jos soittaja ei ole varma asiastaan, niin näinä hetkinä hän tuo sen useimmiten ilmi. Huh. Todellisuus ei kuitenkaan ole ihan näin julma. Ystävällisessä hippihengessä saimme tälläkin kertaa valmiiksi kaiken, mitä oli suunniteltukin, ja enemmänkin: Jouni loihti kertakaikkisen upeasta ksylofonista oikein muikean melodian vielä yhteen biisiin.
Nyt pitäisi olla kaikki kosketinsoittimet äänitettynä. Koputetaan puista kosketinsoitinta.
Tällä Oulun reissulla tuli lisäksi ääniteltyä yhteen biisiin basso uusiksi. Ilhmettelimme pitkään biisin kohdalla, että jokin on vähän vinossa. Bassohan se oli, ja hivenen alavireessä. Ei näitä vireitä aina pohjia tehdä höseltäessään huomaa.
Progelevyllähän pitää olla myös akustista kitaraa. Akkariosuudet ovat kuitenkin jääneet vähiin, koska emme omista kovin hyvää akustista, teräskielistä kitaraa. Toki jonkinlaisia kitaroita on nurkissa parikin, ja kyllähän niillä leirinuotiolla päissään veivaa, mutta kun akkaria äänittää erottelukykyisellä mikillä ja kuuntelee lopputulosta, se kuulostaa pahvilaatikolta jonka ympäri on vedetty rautalankaa. Särinää, kolinaa ja puolinaista äänenväriä. Yhteen biisiin sain soiteltua jonkinlaisen kitaran, joka vältti kun soitin niin kevyesti, ettei kitara särissyt tai päästänyt muita väkivaltaisesta soittamistyylistä johtuvia ääntiä.
Sitten sainkin lainaan isäni 12-kielisen akustisen kitaran.
Se onkin ihan eri soitin kuin kuusikielinen. Siinä on sellaista chorus-soundia, ja jollain tavalla ehkä hieman sitaria. Se helisee hienosti ja on jotenkin elegantin kuuloinen. Tässä on toki myös vaaransa, sillä biisi voi alkaa helposti kuulostaa hieman äitelältä. Totolta. Tai jotain. Riippuu vähän miten sillä soittaa.
Saapa nähdä, rupeaako PKP kuulostamaan Totolta? Sen verran tuli soiteltua tuota versiota kitarasta levylle. Toki kaikkea ei ole pakko käyttää. Aika hipiksi nuo jotkin jutut kyllä menivät.
Jopas tuli kirjootettua. Vaikkei ollu paljoa asiaakaan. Minusta voisi tulla toimittaja roskalehteen.
Seuraavaksi meillä on ohjelmassa liidilaulujen sakkokierros, eli palaamme laulajan kanssa takaisin pystyammuntapaikalle. Kolmeltatoista ammuntapaikalta huteja jäi kolmeen tauluun. Pahoittelen ontuvaa hiihtourheiluvertausta, mutta pakko näitä on johonkin ympätä. Ohjelmassa ovat myös klarinetin ja saksofonin äänitykset, olisiko niiden osalta jäljellä vielä tuollainen kahdeksan biisiä. Niin, ja tietenkin ne stemmalaulut. Niistä tulee mahtavia. Olenhan Mustasaaren Prince.
"Whoooom" sanoo juna, joka vie pohjoiseen. Veeärrän kohtuullisen reilun tarjouksen siivittämä matka vei minut pohjoiseen viikko sitten. Vaunut olivat tyhjinä, vessat rikki ja itse karavaani melkein tunnin myöhässä aikataulusta. Perusmeininki. Oulusa ollaan kuitenkin taas.
Jospa kertaan hieman: aloitimme PKP:n uuden levyn tekemisen Perämeren Mustasaaressa heti vuoden 2012 vaihduttua unholaan. Hieman reilun viikon intensiivisen mökkisession jälkeen meillä oli kolmentoista kappaleen pohjat tallennettuna kovalevylle. Tai siis kolmelle kovalevylle, joku viisas kun on joskus sanonut, että jos data on kahdessa paikassa tallennettuna, se ei ole turvassa.
Ensin nauhoitimme perinteisin metodein, eli yhtä aikaa ja livenä basson, pari kitaraa, rummut ja kongat. Joitain kohtia paikkailtiin heti onnistuneen oton jälkeen - ainakin kielisoittimien osalta. Luppoaikana äänitimme hieman syntetisaattoria ja akustista kitaraa. Ja viimeinen yöhän oli sitten helistimien ja muiden perkussioiden yö.
Tampereelle saapuessani minulla oli mökkisession tuomisina vallan muikea paketillinen puolivalmiita biisejä. Havaitsin jonkinlaisen lievän hylkimisreaktion työtämme kohtaan. Onkohan tämä nyt sitten hyvä? Soitettiinko me biisit huonosti? Onko soundit ihan persiillään? Onko ne sovitukset edes hyviä, ja pystyykö näihin laulamaan edes päälle?
Olisiko mahdollista, että herkän taiteiljapoikasen aivojen kongitiivinen osasto sisältää ominaisuuden, joka pyrkii nollaamaan järjestelmää, jotta taiteellisia tuotoksia pystyisi arvioimaan jotenkin etäämmältä.
Etäisyyttä tai ei, kunnon laulumikrofoni puuttui. Tililläni kummitteli hieman joulukuusten myynnistä säästöön jäänyttä rahaa. Sillä voisi maksaa vuokria, ostaa ruokaa, tai käydä lyhyellä kaupunkilomalla Prahassa hankkimassa morkkiksen ja syyn tipattomaan. Tai hankkia mikrofonin.
Koska alle kolmensadan euron mikkiä on aivan turha ostaa stuudiokäyttöön, päädyin tinkaamaan muusikoiden.netissä löytämäni Neumannin TLM 103:n hintaa alaspäin. Lopullinen hinta oli rontti 500€ kera postikulujen ja Vovoxin piuhan. Kyllä kirpaisi niin saaaatanasti laittaa tuollainen rahamäärä palaseen saksalaista metallia. Henkilöautonkin saisi halvemmalla, mutta toivottavasti tämä sijoitus nyt sitten kuuluu laulusoundissa. Kuulostaa se varmasti paremmalta kuin alle 500 euron henkilöauto.
Mokka tuli kovalla tohinalla laulamaan liidejä. Fiilis oli hyvä ja laulaja täynnä tarmoa. Itselläni vielä hieman mukelsi jokin kumma epäilys koko projektia kohtaan. Tätä en toki kertonut muille, turha heitä oli stressata omilla epäilyksillä. Rock on.
Vähitellen, muutamien lauluottojen jälkeen epäilys alkoi väistyä ja aloin kiinnostua taas projektista. Innostus kasvoi laulettujen biisien listan karttuessa ja levy alkoi saada muotoa kokonaisuutena. Laulu sitoi biisejä ja niiden osia yhteen. Hei, nämähän kuulostavat ihan oikeilta biiseiltä ja teksteissä on jokin juju. Kun kaikki biisit oli laulettu, tunnelma oli hyvinkin itsevarma biisien suhteen. Ei olisi mitään ongelmaa soittaa näitä kenelle tahansa. Tältä me kuulostamme. Tämä on se PKP mikä minun mielessäni on soittanut jo jokusen vuoden.
"Whoooom" sanoo juna, joka vie pohjoiseen.
Nyt olen taas Oulussa, ja niin on myös kosketinsoittjamme Jouni. Rhodes-piano, vibrafoni, urut, padit, syntikkaliidit, synabassot, surinat, pörinät ja avaruuspulputukset odottavat äänittämistä levylle. Aikaa on noin viisi päivää äänittää edellä mainitut systeemit 13 biisiin.
Aloitamme ajamalla jonkin matkaa Oulusta pohjoiseen ja nappaamalla kyytiin Rhodesin stagepianon ja siihen kuuluvan järeähkön kaiutinsysteemin, molemmat vuodelta seitkytjotain. Uu jea.
Ensimmäinen päivä menee roudailussa ja järkkäilyssä. Oman aikansa ottaa myös Vibrafoni, jonka piti olla kunnossa, mutta joka pitää sittenkin laittaa äänityskuntoon. Mikrofonin läpi kuunnellessa kyseisestä instrumentista löytyi jos jonkinlaista ylimääräistä kolinaa, narinaa ja resonointia. Pihdit, öljy ja pikkuvasara aseina kitken yön tunteina ylimääräisten äänten armeijaa tuosta upeasta soittimesta. Täysin vapaaksi ylimääräisistä äänistä vehjettä ei saa, sillä n. 40 vuotta vanha vibrafonin läppää pyörittävä pikku sähkömoottori pitää ääntä. Soittimen kielet putsasimme perinteisellä ruokasooda-vesi-tiskiharjasysteemillä.
Rhodes on jännä soitin, ainakin tämä tapaus. Siis ihka aito Rhodes ja vielä vibratolla. Se jaksaa aina yllättää sielukkaalla ja jotenkin niin täydellisellä soundillaan. Tuolla äänenvärillä saa aina äänitteitä liikautettua hitusen sinne hippiluolan suuntaan. Luolassa asuvat Doorsit, Pink Floydit, Wigvamit sun muut. Digimallinnettuja versioita tuosta soittimesta on olemassa yllin kyllin, mutta en ole ikinä törmännyt sellaiseen mallinnettuun tai sämplättyyn rhodes-soundiin, joka olisi oikeasti vertailukelpoinen aidon kanssa. Ne ovat aina "liian hyviä". yksi perustavaa laatua oleva ero aidon ja mallinnetun välillä on se, että niitä soundeja soitetaan aivan vääränlaisella koskettimistolla. Rhodes on kuitenkin myös lyömäsoitin. Livehommissa varmaankin voi pärjätä digiversiollakin, mutta ei levyäänityksessä. Aidon Rhodesin soundi on hyvin fyysinen ja mielestäni se pitää äänittää siten, että fyysisyys kuuluu. Siinä täytyy jollain tavalla tulla esiin se, miten sitä soitetaan. Koska osa koskettimista kuuluu selkeästi hiljempaa kuin toiset, niitä pitää sitten lyödä lujempaa. Siitä se perkussiivisuus. Rhodes särkee joitain säveliä, toiset nuotit tukkivat toisia nuotteja, joku kieli kolisee enemmän kuin toinen, johon joku typerys voisi jopa sanoa että "on vähä paska soundi".
Se on juuri se Rhodes.
Mahtavaa. Tätä mööpeliä sitten nakutamme muutaman päivän ja saamme saaliiksi Rhodesilla sellaista hippeilyä, psykedeliaa ja asiallista jatsia, että huh. Välillä käytämme Rhodesin yhteydessä Ibanezin DM1000 - digitaalidelayta, jossa on muuten aika veikeä modulaatio-osasto. Tuolla saamme sitten vähän sitä niin kutsuttua psykedeliaa kehiin. Efekti ei todellakaan ole mikään high-end, mutta minkä laadussa häviää, niin persoonallisuudessa ja psykedeliassa se voittaa.
Rhodesin mikitys hoituu kahdella Shuren sm58:lla suoraan kartiolta ja sitten se Neumanni 103 noin 80cm päässä soittimesta, puolen metrin korkeudella.
Sitten syntikoita. Äänentuottamisvälineinä meiltä löytyvät Kurzweil 100SX , joka ei nyt varsinaisesti hirveän käyttökelpoinen ole koska jouset on tarkoitus soittaa oikeilla sellaisilla, mutta yhdistelemällä sitä muiden syntikoiden soundeihin mikserissä saimme ihan hienoja padeja aikaiseksi. Sitten linjoilla roikkuivat seuraavat vermeet: Roland XV3080, Roland JP8080 ja Yamaha an1x (jos jotain nyt tuo gearlässytys kiinnostaa). Itseäni ei henkilökohtaisesti paljoakaan liikuta mikä vehje se on, mistä ääni tulee. Kunhan ääni on jännä. Näissä edellä mainituissa vehkeissä on kyllä paljon jänniä ääniä.
Syntetisaattoreiden tuottaminen levylle voi kuulostaa helpolta puuhalta, soundeja on paljon ja piuha kiinni vaan, valitsee kivan soundin. Siinäpä se tulee se hankalampi/jännempi vaihe.
Sisäinen tuottajani alkaa heräilemään. Henkilökohtaisesti en kovinkaan paljon perusta monet syntetisaattorit täyttävistä ns. hyvistä soundeista. On täydellisen kuuloista eteeristä padia ja suoraan 70-luvulta napattua, täydellisesti mallinnettua hammond urkua. Ei kiitos.
Sellaisia käyttämällä saa levyn kiipparisoundeista loppujen lopuksi jotain sellaista joka ei jää mieleen, ei pysäytä, ei ärsytä, ei tunnu miltään. Vähän niinkuin itävaltalainen mäkihyppy nykypäivänä.
Kyllä synasoundien pitää haastaa vähän kuulijaa, joskus ärsyttää, ja joskus soundin pitää olla täydellisen epäsopiva itse kappaleeseen. Silloin tulee hyvä. Varsinkin urkusoundeissa (tunnustan, tälle levylle haettiin soundit modulista) toimii minulle sellaiset aika huonot ja tyhmän kuuloiset soundit. Sellaiset vonkuvat kotiurut. Avaruuspulputuskin on hyvä juttu, varsinkin vähän väärässä paikassa.
No niin. Äänitimme kaikkin kappaleisiin jotain. Pad soundit rakenneltiin pitkälti yhdistelemällä kolmea syntikkaa yhteen mikserissä. Oikean Moogin puuttuessa, rakenneltiin syntikkasoolo ja sellaisen soundit yhdistelemällä softasyntikkaa ja tuota JP8080:llaa.
Yhdessä biisissä on luvassa taas jännä syntikan ja kitaran yhteissoolo unisonossa, niin kuin viime levyllä oli saksofonin kanssa, Talvikaupungin alussa.
Näyttäisi siltä että PKP:n tulevalle levylle valmistuu varsin monipuoliset kosketinsoitinosuudet. Aika progea, täytyy myöntää. Hieno suoritus sinänsä muutenkin: muutamassa päivässä 13 biisin koskettimet. Meiltä ainakin tosi hyvin. Muutamasta biisistä puuttuu vielä piano, koska kyllähän se oikea sellainen pitää olla. Jos jollain on päiväksi käyttöön (kotonaan tai muulla Oulussa) suht hyväsoundinen ja vireinen piano, ilmoittakaa siitä meille: punainen.kuningatar@gmail.com
Jos kaikki menee niinkuin tähän asti, pitäisi kuukauden sisällä olla kaikki instrumentit äänitettynä PKP:n seuraavalle levylle. Seuraavaksi on vuorossa saksofonin, klarinetin, trumpetin, pasuunan sun muiden pillien taltiointi ja stemmalauluhommelit. Viimeisenä sitten viulu ja sello.
