Keikkailu on ihanaa.

Hervanta, torstai 18.4.2013. Lämmittelimme Riutta -orkesteria Varjobaarissa.

Keikkapaikkana Hervannan Varjobaari on – no – erilainen. Lavaa on korotettu parikymmentä senttiä lattiasta ja se on yllättävän iso, mutta osa lavasta sijoittuu hassusti seinän kulman taakse. 
Lavan etureunassa on tolppa, jonka taakse ramppikuumesta kärsivä artisti voi piiloutua. Äänentoisto yleisölle ja lavalle on pienehkö: lavalla on yksi monitori ja baariin päin kohtuulliset laulukamat. Laulukamoista on tosin tällä kertaa toinen puoli pimeänä.
Takahuoneen virkaa toimittava sali on valtava suhteessa baarin kokoon. Itse asiassa yhdessä viereisen saunaosaston kanssa se on jonkin verran isompi kuin itse kapakka. Henkilökunta on ystävällistä ja roudaa kitisemättä ruokaa ja olutta rocksankareiden kiduksiin. 

Keikan alkuun asti jatkunut pieni piuhasäätö vie huomioni pois mahdollisesta jännityksestä. Mutta mutta: ensimmäisen megapsykedeelinenkrautrokhuhhuh -biisin aikana pieni hirvitys hiipii molempiin aivopuoliskoihin.

Lavasoundi tuo mieleeni oululaisen ravitsemusliikkeen wc-tilojen betonilattian piikkauksen. Kitara ei kuulu. Rummut kuuluvat, ja etäisen kuminan tunnistan bassoksi. Saksofonisti soittaa puolen metrin päässä, mutta ääntä en kuule. Toivon, että baarin puolelle kuuluu jotain järkevää. Pakko mennä ihan lihasmuistilla tämä veto. Keikan loppupuolella alan erottaa jonkinlaista balanssia soittimien välillä, ja käsittääkseni soitamme samaa kappaletta ihan samasta kohtaa. Win! 

Yleisö taputtaa ja ostaa kaksi levyä. Osuutemme illan musisoinnista on ohitse; ei parasta PKP:ta tällä kertaa, mutta selvisimme maaliin asti. 

Keikan jälkeen joku toteaa, että "kuulosti musikaaliselta", ja talon miksaaja mainitsee, että tarvitsisimme oman miksaajan. Äläpä muuta sano. Voin suositella Varjobaaria lämpimästi niin soittajalle kuin yleisöllekin. Arvelisin, että paikassa toimii parhaiten hieman hiljaisempi ja akustisvetoisempi musiikki. Keikan jälkeen kuittaamme 50€ lipputuloja. Läheisen huoltoaseman bensiiniautomaatti ahmaisee summan kokonaisuudessaan, ja kaasutamme kohti Oulua. 

Todistan jälleen kerran yöllisen Nelostien tappavan tylsyyden. Onneksi minulla ei ole ajokorttia, minulla on viinipullo. 

Oulu. Perjantai 19.4.2013. Meitä lämppäsi ekalla keikallaan oululainen The Trash.

Herään onnellisesti treenikämpiltä joskus puolenpäivän jälkeen. Ah, pitkään nukuttu yö. Roudailu illan keikkapaikalle, Nuclear Nightclubiin, tapahtuu kuulemma kuudelta. 

Edellisiltana soitimme pääasiassa Riutan soittokamoilla. Tänään soitamme omilla kamoilla, joten roudailuakin on luvassa enemmän. Kaksi reissua henkilöautolla ja kamat ovat keikkapaikalla. On mukavaa kasailla kaikessa rauhassa soittorojumme asialliseen ojennukseen. Basistillekin saamme oikein kaksi kaappia tanaan. Puitteet ovat rock. Teipaan pari huilua mikkiständiin. Kyllä, minulla on kaksi tinapilliä mukana keikkasetissä. Aion hankkia niitä lisää, ja jopa soittaa niitä. Laulajamme Mokka kasaa oman äänijärjestelmänsä lavalle. Systeemiin kuuluu Theremin (mallia karvalakki), jonka signaaliketjuun kytkemme särön ja delayn. Tulilla on perus-laulumikrofonin lisäksi toinen mikki kaikua varten. Tuloksena on psykedeliaa! Meitä on monta, ja niin tämäkin lava tulee yllättävän täyteen.

Salimikserin takana touhuava kaveri vaikuttaa loistotyypiltä. Hän säätää ja viilaa, ja saakin vallan mainion lavasoundin aikaan. Se on elintärkeää, sillä huomaahan sen, mikäli bändi ei kuule itseään lavalla. Myös saliin suuri ensemblemme kuulostaa selkeältä. Kaikki on kunnossa ja lähdemme pizzerian kautta Snooker Timeen odotusoluelle. Josko sitä alkaisi jännittämään? Keikkapaikalle palatessa kaikkia muita, paitsi minua ja rumpaliamme Anssia, näyttää jännittävän. 

Kello on kaksitoista yöllä. Keikka alkaa. Eilisestä poiketen aloitamme popkappaleella. Ensimmäisen biisin loppupuolella kitarastani menee kieli poikki ja joudun turvautumaan varakitaraan, jolla en pahemmin ole soittanut. Kyseessä on sellainen Epiphonen ruoskakitara. Miksi aina täytyy sattua jotain! Nyt setistä jäävät pois kaikki hienot rautalankatyyliset vibrakampivemputukset. No, ei voi mitään, pakko mennä sillä mitä on.

Soitamme toisen popkappaleen. Yleisö näyttää lämpenevän hitaasti, läpsyttelee käsiään ja tapailee tanssiliikkeitä polyrytmisten kappaleidemme tahtiin. Muistan jonkun sanoneen, että Oulussa yleisö lämpenee vasta, kun niille vittuilee. Vittuilun sijaan bändi avaa psykedeliahanaa. No niin, hyväksyvää voihkintaa alkaa kuulua yleisön seasta, joku jo kosiskelee Mokkaa. Olemme selvästi oikeilla jäljillä. Soitamme lisää psykedeliaa, krautrokkia ja sitä meidän omaa "progee". Saamme yleisön hyväksynnän. Porukka tanssii. Olen positiivisesti yllättynyt.

Tämä on siis ensi kerta, kun Oulussa kuullaan näitä uusia biisejä ja uutta laulajaa. Hyvin  uppoaa! Poistuessamme lavalta meidät suorastaan huudetaan takaisin. En ole koskaan oikein ymmärtänyt encoren tarkoitusta. Miksi sitä pitää välillä mennä kyykkimään jonnekin verhon taakse, vain ängetäkseen takaisin lavalle. Outoa touhua. No, ehkäpä ymmärrys nyt karttuu, koska paluu lavalle tuntuu luontevalta. Tämä todennäköisesti siksi, että olin ihan oikeasti jo menossa takahuoneeseen, mutta porukka taputti meidät takaisin. Kiitos Oulu. Opin taas jotain. Soitamme vielä kaksi kappaletta, yhden uuden ja toisen ensimmäiseltä levyltä. Olipa mukava soittaa myös vanhempi piisi, Syyllisyys, kikkareeksi kakun päälle.

Keikan jälkeen Oulun muusikoiden kermavaahto käy onnittelemassa täydellisistä stemmalauluista. Mahtavaa! On niitä treenailtukin. 

Kaikki onnistui hienosti. Kaiken kaikkiaan oli aivan mielettömän hienoa soittaa yleisölle ja olla samalla lavalla bändin kanssa.

Seuraavaan keikkaan...

                                Kuvat ( (C) Tatu Ollanketo)

P.s. Jos jollakulla on kuvia tai videota noilta em. keikoilta, niin laittakaa meille vaikka linkkiä: punainen.kuningatar (at) gmail.com