lauantai 16. maaliskuuta 2013

Rakas studiopäiväkirja, osa 16.


On kulunut hetki aikaa siitä, kun digitaaliset mustetahrat viimeksi roiskuivat päiväkirjamme sivuille. On siis aika päivittää tapahtumia. Väännetään siis tikusta asiaa – tai saksofonin päreestä.

Saavuin rautahevosen uuman päällä uupuneena Tampereelle Oulun äänitysten jälkeen. Ajattelin hemmoitella perhettä, soittajia ja ennenkaikkea itseäni pitämällä pientä taukoa äänityksistä. Ei sillä, etteivätkö asiat sujuisi jouhevasti levyn teon tiimoilta. Suurempia vastoinkäymisiäkään ei ole ilmennyt, mutta jotenkin en vain meinannut jaksaa. Hemmoittelu kestikin seuraavaan aamuun, kunnes saksofonistimies Matias Topi ilmoitti varanneensa harjoitus- ja äänitystilan käyttöömme koko illaksi. Ei auttanut kuin mennä painamaan punaista namiskuukkelia torvimiehelle.

Puhallinsoitinstudiomme ei ole ihan sitä High-end -osastoa. Tila on kyllä aika korkea, mutta myös hivenen kaikuisa. Itse asiassa kovinkin kaikuisa, mutta tilasoundi ei tee ollenkaan pahaa puhaltimille, ei ainakaan kovaäänisemmille vaski-ja puupuhaltimille. Puhaltimet jopa tarvitsevat nauhoitettaessa vähän tilaa ja aikaa ympärillensä soidakseen äänitteellä terveellä tavalla. Ahtaassa, kuolleessa tilassa niiden äänenväri ja atakki jotenkin, no kuolevat. Tästä asiasta voi varmasti joku olla eri mieltä, mutta me askellamme näin.

Välillä toki toivoisin olevani jossain ihan äänitystä vartavasten rakennetussa tilassa, toisin kuin tässä entisen teurastamon kellarissa sijaitsevassa sähköpääkeskuksessa. Seinän takana on punttisali, josta kantautuu nauhalle primitiivisiä karjahduksia ja metallin kilahduksia, kun sataviisikymmentä kiloa rautaa tiputetaan lattialle parin metrin korkeudesta. HNNNURRGHH...... KLÄNNGGG!!!
Miten nuokin bodybuilderit jaksavat pumpata myöhään yöhön? Keitä he ovat? En ole koskaan nähnyt noita mystisiä ja eeppisiä raudannostajasankareita, ainoastaan heidän sikakalliit Bemarinsa pihalla, ja maahan jääneet Hesburger-aterian kuoret, tyhjät rasvaton maito -purkit ja raejuustopaketit.

Ohuesti eristetyn toisen seinän takana on toinen treenikämppä, josta saattaa ennalta arvaamatta räjähtää rock-helvetti käsiin juuri silloin, kun on saanut äänityslaitteet kasaan.

Oman lisäkampituksensa äänitysaikatauluhin tuovat yhteiskunnan vaatimukset työaikoineen. Lähes poikkeuksetta pääsemme aloittamaan äänitykset vasta iltamyöhään, sillä varauksella, että bodarit tai rokkarit naapurissa eivät ole sparraustuulella. Kun on päivän orjana kantanut    kultavarantoja babylonin hirmuporvarin kinttujen juureen, ei välttämättä illalla enää ole ihan terävimmillään noin niinkuin soittajana ja varsinkaan, kun pitäisi levylle saada skarppia materiaalia.

Kasasin seuraavanlaisen setin fonin äänittämistä varten: Neumannin TLM 103 fonin etupuolelle noin 80cm päähän itse instrumentin suu-osasta, kellosta. Asetin mikin noin oman korvani korkeudelle ja tilttasin sitä hieman alaspäin. Tällä tavoin fonin soundi ehtii syttyä tilassa kokonaisvaltaisesti ennen mikrofonin kalvoa ja tulee suhteellisen luonnollisesti taltioiduksi. Mikrofonia ja ständiä liikuttamalla vasemmalle ja oikealle voi hallita vähän tilasoundia ja sitä, kuinka paljon soittimen läpät ja niiden ränkyttäminen kuuluvat nauhalle. Jos äänität tuplauksia tai stemmoja samalla fonilla, niin suosittelen siirtelemään tuota kauemmaista mikkiä eri raitoja/stemmoja äänitettäessä. Näin saadaan vähän ehkäistyä sellaista outoa chorus-soundia joka syntyy, kun laitetaan kaksi samassa tilassa, samalla puhaltimella äänitettynä raitaa soimaan päällekkäin.

Neumannin lisäksi nauhoitin fonin vielä läheltä, kellon edestä. Näin foni tavataan livenä monesti mikittää. Tämä ei ole itse instrumenttia ajatellen kovin kunnioittava tapa toistaa tai taltioida sen soundia; se on vähän niin kuin kaveri puhuisi suoraan korvaan viiden sentin päästä. Kyllä siitä selvää saa, mutta soundi voipi olla vähän luonnoton tai ainakin vittumainen. Fonin tapauksessa tällä mikityksellä soundista saa todella nenäkkään. Mitä pienempi foni, sitä nenäkkäämpi soundi. Ei sillä, etteikö tuo jopa  sopisi johonkin musiikkityyliin. Meille ei kuitenkaan. Lähisoundi on kuitenkin hyvä taltioida, sillä se  tarjoaa varsinkin meidän rokkimölyssämme tarpeellista erottelukykyä ja terävyyttä soundiin. Kokeilin äänittää läheltä nyt siten, että laitoin kolme mikrofonia (Shure SM58, Sennheiser e906 ja Oktava Mk012) ihan fonin kellon eteen puoliympyrään siten, että keskellä ollut 58 osoitti hieman yläkelloon ja laidoilla olleet mikit hieman alakelloon, kuitenkin suunnattuina suurinpiirtein kellon keskelle. Nämä kolmen mikin äänet sitten yhdistin miksauspöydässä yhdeksi äänitettäväksi soundiksi. Hyvä tulee.



Etenimme tahkoten osuuksia talteen hitaasti ja hivenen epävarmasti. Huomasimme, että fonisooloja jäi pahemman kerran soitamatta. Osaksi syynä oli päivän ehtiminen pitkälle ja väsymys, mutta suurempi ja vakavampi syy hidasteluumme oli huulillamme.

Päreet, nuo puiset osat, jotka laitetaan fonin suukappaleen alapuolelle. Niitä sitten päristellään ja siitä sitten muodostuu se äänenväri mistä saksofoni tunnistetaan. Nyt päreet kusivat. Voitteko kuvitella, nuo bambusta kopiosorvatut puulirpakkeet maksoivat 20€/viisi kappaletta. Vaikutti siltä, että noista viidestä päreestä aina 2-3 oli  käyttökelvottomia. Ne eivät soineet. Päreet näyttivät kyllä ihan normaaleilta. mutta eivät toimineet. Muut kielet toimivat hetken, mutta alkoivat sitten menettää otettaan. Soundi muuttui pyöreäksi ja puisevaksi. Tämä on erityisen hankalaa kun äänitetään levymatskua ja biisin alussa foni kuulostaa ihan eriltä kuin lopussa.

Kuvitelkaapa, jos olisitte vaikkapa kitaristi, tai viisikielinen basisti. No niin, menette hyvinvarusteltuun soitintarvikeliikkeeseen ja ostatte muutaman kielisetin á 20€. Reeniksellä tai studiossa huomaisitte, että joka setistä puolet kielistä on käyttökelvottomia. Järki lähtisi ja rahat. Eikä yksikään kielifirma pysyisi pystyssä jos tuollaista tekisivät.




Tässä on jokin saatanallinen salaliitto. Jospa ahneen saksofonipärefirman osakeanti ei ollutkaan sellainen kuin oli odotettu, ja jotain täytyi keksiä tilanteen kohentamiseksi. Ehkäpä nuo ahneet päretehtaan johtajat eivät jaksaneet odottaa, että bambut kasvaisivat tarpeeksi isoiksi, vaan korjasivat ne jo versoina.  Ehkä he näännyttivät työntekijänsä niin pienillä vapaa-ajan, palkan, ravinnon ja puhtaan ilman annoksilla, että nämä raukat eivät jaksaneet valita parhaita bambunvarsia, eivätkä veistellä laatuvaatimusten mukaisia päreitä maailmalle. Ehkä rahaa tuli hetkessä kasoittain ja maailman musiikkiliikkeet täyttyivät näistä veripäreistä ja nyt huomaamme tuloksen.
Huonosti tehty nuori, liian nopeasti kasvanut bambu oli tuottanut saksofoniimme päreen, joka ilmeisesti kostuu liian nopeasti ja läpikotaisin soitettaessa, ja menettää otteensa.
Äänityssessio pysähtyi. Päreet paloivat. Niillä oli aivan turha äänittää. Odottelemme että uusi ja terve bambu kasvaa tuolla jossain, että saamme siitä toimivan päreen. Tai sitten vaihdamme päremerkkiä. Voikohan fonipäreitä tehdä vaikka koivusta?

Stemmalauluista.  Olen käynyt harjoittamassa taustalaulantaa yön pimeinä tunteina, vaihtelevalla menestyksellä. Periaatteessa ja teoriassa homma on suhteellisen yksinkertaista: kuuntelen liidilaulun melodian ja laulan siihen sopivan rinnakkaisäänen harmoniassa. Sitten valitsen biisin tunnelmaan sopivan tyylim laulaa ja annan mennä. Mitä enemmän kamaa biisissä on ennestään, sitä pienempi on mahdollisten stemmasävelten määrä. Helppoa, eikö totta?

Muutamassa päivässä laulelin, ulisin, inisin, karjuin ja murisin stemmalaulut paikoilleen. Ihan itse, itse itseäni äänittäen. Omien laulujen äänittäminen ei välttämättä ole paras idea, varsinkaan kun en ole laulaja sanan varsinaisessa merkityksessä. Sitä ei ole välttämättä tarpeeksi ja oikealla tavalla kriittinen omia tekosiaan kohtaan.

Laulajamme Mokka tuli paikalle tarkkailemaan stemmalaulujani. Tutustuimme äänittämääni osuuteen. Hiljaiseksi näemmä veti. Sitten sanaisen arkun sarana narahti: stemma oli kuulemma liian korkea eikä tarpeeksi "murrr" oikeassa kohtaa. Kohtapuoliin koko biisin taustalaulut oli laulettu uudestaan. Oikeassapa Mokka oli, stemma oli nyt paljon parempi. Saapi nähdä käykö samoin muidenkin kappaleiden kanssa. Toivotaan, sillä ainakin näistä stemmoista tuli oikein ohjattuna mainiot.

Vieläköhän sitä jaksaisi äänittää? Pakkohan sitä on, mutta tässä vaiheessa tapahtukoon välimiksaus. Nollaan projekteista ne vähät plugarit joita äänitysvaiheessa käytettiin. Poistan kaikki volumet, panoroinnit ja ylimääräiset raidat ja siirrän puhdistetut projektit muistitikulle. Muistitikun jemmaan treeniksen peilikaappiin, sieltä miksaaja Anssi (myös rummut toim.huom) käy sen noukkimassa ja aloittelee välimiksaukset mahdollisimman pian.

Kohta levyn sisällöstä olisi tarjota jotain maistiaista blogin lukijoille.

3 kommenttia:

  1. Nuita saksofonin "päreitä" voi koittaa vähän muokata paremmiksi hiomalla niitä varovasti hiekkapaperilla tasaisin pitkin vedoin samaan suuntaan.Monesti ne soi huonosti kun ovat etenkin siitä leikkauskohasta keskeltä liian paksuja ja muutenkin karheita, oon huomannut. T.kalliisiin ja paskoihin lehdyköihin kyllästynyt fonin tuuttaaja

    VastaaPoista
  2. Uh. Pitää kokeilla hiomista josko se auttaisi. Epäilen kyllä että nämä päreet ovat jotenkin liian huokoisia tai jotain, kastuvat liian nopeasti läpikotaisin. Soundi kun yhtäkkiä kuolee, muuttuu turhan pyöreäksi vähän aikaa soitettuamme. Pitää varmaan kasvattaa oma bambu.

    VastaaPoista
  3. Mitä suurempi kieli sitä hankalampi on ollu löytää sitä toimivaa. Sen oon huomannu nyt kelaillessa eteen ja taakse eri foneilla ja muilla päreellä toimivilla soittimilla soittaessa. Kausivaihteluita tuntuu olevan. Joskus menee hyvin ja kaikki sujuu niin pitää. Sitten sama malli ja sama vahvuus alkaa tökkiä. Hyvä ääni muuttuu vastahakoiseksi ja alkaa ottaa päähän.Vaihtelu virkistää mutta kyllä sitä miettii että mikä tuli!? Joskus on sanottu että hionta auttaa mutta nyky kielet pitäis olla valmiita. Täytyy edelleen kokeilla josko auttais. Lopulta toimivasoundi on yhdistelmä päreestä, suukappaleesta ja ite fonin rungosta. Näitä hakee ja hakee. Ja on myös löytäny! Elävää juttua. Hienoa!

    VastaaPoista