Ja juna vei taas Ouluun.
Vuorossa oli hieman muuttopuuhia. Siinä sivussa hoidimme Jounin kanssa loput koskettelusoittimet, tässä tapauksessa pianot. Koska emme omista oikeaa pianoa, sellainen piti etsiä jostain. Oulun Steinerkoulu luovutti ystävällisesti musiikkiluokkansa käyttöömme muutamaksi tunniksi, ja sehän riitti meille. Pianot kolmeen neljään biisiin oli äänitettävä.
Musiikkiluokasta löytyi myös mielenkiintoinen ja kertakaikkisen upeasoundinen - hmm - plunkutin, tai joku vastaava. Pikaisen internetvakoilun tuloksena plunkuttimelle löytyi Thomannin musiikkilaitekaupasta nimi: "Bass Palisono- Xylophone" . (Ja wikipediasta.) Kertakaikkisen mahtava mulina siitä lähti. Mutta palataan ensin siihen pianoon.
Kyseessä oli pystypiano, sellainen perusmalli. Itse asiassa pianovaihtoehtoja oli kolme. Pianossa oli valikoiman ehkäpä kolisevin, perkussiivisin soundi, jollaisen voisi kuvitella erottuvan parhaiten meidän rokkimölinämme seasta. Mikrofoonit siis tulille.
Minulla ei ole hirveästi hajua, miten tuollaista pianoa pitäisi mikittää. Lyhyt oppitunti netissä ei tuonut hirvittävästi apuja. Ainut asia, mikä jäi mieleen oli se, että piano pitäisi äänittää mahdollisimman kattavasti koko kielten alueelta; keskiäänialue hieman kauempaa kuin basso ja yläpää.
Pyörittyäni hetken korvat tarkkana pianon ympärillä päädyin asettamaan neljä Shuren SM58 -mikkiä suoraan pianon avonaisen kannen päälle. Laitoin yhden Oktavan herttakuvioisen puikkomikin pianon etupuolelle, muutaman kymmenen sentin korkeuteen lattiasta ja osoittamaan suoraan kohti pianoa. Neumannin TLM103:sen asetin pianon kosketinpuolelle, noin oman korvan korkeudelle, soittajan taakse hieman koskettimien yläpään puolelle. Lisäksi laitoin TSM:än laajakalvoisen halpismikin huoneen toiselle puolelle. Josko se ottaisi sieltä vähän tilaääntä.
Testisoundi kuulosti - hmm - no ihan ookoolta. Aloitimme äänittämisen. Kaukaa viisaina olimme käyneet edellispäivänä treenikämpällä äänittelemässä demopianot mallinnetulla soundilla. Arpomiseen ei ollut varaa, koska itse äänittämiseen oli käytettävissä vain muutama tunti. Biisejä oli kuitenkin soitettavana jokunen. Äänitimme pari kohtaa. Huvikseni tarkistin vähän pianosoundia raidoilta (joita on siis seitsemän). Raidoilta kuului sellaista kaukaista ihme jyminää; kuin joku junttaisi tukipaalua kerrostalon työmaalla jossain päin Uutta Oulua. Ei helvetti. Nostin gainit äärimmilleen Neumannin kanavasta ja pyysin pianistilta hiljaisuutta. Kuuntelin. Ei mitään, vain puhdas hiljaisuus hiveli korvia kuulokkeissa. Kuulokevahvistin humisi hieman kuulokkeisiin. Hmm.
Noh, oli pakko soittaa otot uudestaan, koska sellaista kiusaa ei miksaajalle viitsi jättää. Kävimme kohdat läpi ja taas: Jyms-jyms-jyms-jyms. Erityisesti Neumann taltioi tuota jyminää.
Kohtasin ilmiön ensimmäistä kertaa, kun äänitimme vibrafonia viime sessiossa. Mikin mukana tullut adapteri, jolla aparaatti kytketään mikkiständiin kiinni, ei ole mikään, sanotaanko keinukehto. Adapteria ei ole suunniteltu poistamaan ympäristön tärinää, jolle nuo kondensaattorimikit, varsinkin laajakalvoiset sellaiset, ovat kovin herkkiä. Kalautus vibrafonin kieliin pienellä kumi- tai huopanuijalla kulki soittimen runkoa pitkin lattian, mikkiständin ja mikrofonin kautta nauhalle bassojymäyksenä. 70 hertsiä ja siitä alaspäin. Saimme tuolloin häiriöäänen poistettua laittamalla Crocsit mikrofoniständin jalkoihin.
Edelliskerrasta viisastuneena kiikutin nyt Neumannin ständin jalkojen alle villalapaseni, kaulahuivini, piponi ja muuta pehmuketta. Epäusko kalvoi. Lattia oli betonia, eikä pianonkoskettimista pitäisi lähteä tuollaista jyminää. Mutta jyminä oli ja pysyi. Äh.
Sitten. Ahaa. Heureka! Tietenkin. Perkele. Hyvä neuvo teille kaikille (jonka varmaan kaikki oikeat äänittäjät hoksasivat jo muutama kappale sitten): ota aina äänittäessä soittajalta kengät pois jalasta ja tarvittaessa teippaa muusikon jalat tuoliin kiinni. Jos sekään ei auta, leikkaa jalat irti ja paista ne hiljaisella tulella suolan, rosépippurin ja salvian kera. Sillä pianistilla oli joko rytmi verissä, tai sitten hän oli hieman epävarma soitettavasta osuudesta, koska kantapää jumputti tiedostamatonta rytmiä lattiaan. Näin varsinkin kuulokkeet päässä istualtaan soitettaessa. Siinäpä se jumina sitten olikin. Kantapää.
Saimme ongelman poistettua pelkillä toruilla - ilman kannibalismia tai teippiä - ja pääsimme jatkamaan.
Koska piano-osuudet oli jo harjoiteltu ja demoiltu aikaisemmin, ei äänittämisestä jäänyt hirveästi kerrottavaa. Kaikki sujui soittamisen osalta sujuvasti ja jokainen osuus tallentui muutamalla otolla. Paitsi eräs, johon meni varmaan kolmekymmentä ottoa. Se olikin paha kohta, sellaista suomiproge-rumba-samba-Opeth-Pkp:ta.
Jännää huomata, että vaikka olenkin pitänyt itseäni aina aika leppoisana ja oikeastaan tosi hyvänä tyyppinä, alkaa minusta äänittäessä kuoriutua jonkinlainen kusipää. Tai en tiedä onko termi ihan oikea, ehkä sitä voisi kutsua tuottajuudeksi. Jos osuus ei tallennu muutamalla otolla, niin muutun kovin kärsimättömäksi ja alan kuin varkain painostaa soittajaa pieleen menneen oton jälkeen: "No kamoon, ei tää nyt niin vaikee oo. Ei meillä oo koko iltaa aikaa". Tai "Mitähän vittua tuoki nyt sitten oli?" Ja nyt kyse on kuitenkin progesta ja hipeistä. Vau. Mikä minusta on tullut? Lisäksi pidän hiljaisia hetkiä soittajan soittaessa ehdotelman jostain osuudestaan. Painostavia hiljaisia hetkiä. Itse asiassa nämä hiljaiset hetket ovat toisaalta tärkeitä, koska jos soittaja ei ole varma asiastaan, niin näinä hetkinä hän tuo sen useimmiten ilmi. Huh. Todellisuus ei kuitenkaan ole ihan näin julma. Ystävällisessä hippihengessä saimme tälläkin kertaa valmiiksi kaiken, mitä oli suunniteltukin, ja enemmänkin: Jouni loihti kertakaikkisen upeasta ksylofonista oikein muikean melodian vielä yhteen biisiin.
Nyt pitäisi olla kaikki kosketinsoittimet äänitettynä. Koputetaan puista kosketinsoitinta.
Tällä Oulun reissulla tuli lisäksi ääniteltyä yhteen biisiin basso uusiksi. Ilhmettelimme pitkään biisin kohdalla, että jokin on vähän vinossa. Bassohan se oli, ja hivenen alavireessä. Ei näitä vireitä aina pohjia tehdä höseltäessään huomaa.
Progelevyllähän pitää olla myös akustista kitaraa. Akkariosuudet ovat kuitenkin jääneet vähiin, koska emme omista kovin hyvää akustista, teräskielistä kitaraa. Toki jonkinlaisia kitaroita on nurkissa parikin, ja kyllähän niillä leirinuotiolla päissään veivaa, mutta kun akkaria äänittää erottelukykyisellä mikillä ja kuuntelee lopputulosta, se kuulostaa pahvilaatikolta jonka ympäri on vedetty rautalankaa. Särinää, kolinaa ja puolinaista äänenväriä. Yhteen biisiin sain soiteltua jonkinlaisen kitaran, joka vältti kun soitin niin kevyesti, ettei kitara särissyt tai päästänyt muita väkivaltaisesta soittamistyylistä johtuvia ääntiä.
Sitten sainkin lainaan isäni 12-kielisen akustisen kitaran.
Se onkin ihan eri soitin kuin kuusikielinen. Siinä on sellaista chorus-soundia, ja jollain tavalla ehkä hieman sitaria. Se helisee hienosti ja on jotenkin elegantin kuuloinen. Tässä on toki myös vaaransa, sillä biisi voi alkaa helposti kuulostaa hieman äitelältä. Totolta. Tai jotain. Riippuu vähän miten sillä soittaa.
Saapa nähdä, rupeaako PKP kuulostamaan Totolta? Sen verran tuli soiteltua tuota versiota kitarasta levylle. Toki kaikkea ei ole pakko käyttää. Aika hipiksi nuo jotkin jutut kyllä menivät.
Jopas tuli kirjootettua. Vaikkei ollu paljoa asiaakaan. Minusta voisi tulla toimittaja roskalehteen.
Seuraavaksi meillä on ohjelmassa liidilaulujen sakkokierros, eli palaamme laulajan kanssa takaisin pystyammuntapaikalle. Kolmeltatoista ammuntapaikalta huteja jäi kolmeen tauluun. Pahoittelen ontuvaa hiihtourheiluvertausta, mutta pakko näitä on johonkin ympätä. Ohjelmassa ovat myös klarinetin ja saksofonin äänitykset, olisiko niiden osalta jäljellä vielä tuollainen kahdeksan biisiä.
Niin, ja tietenkin ne stemmalaulut. Niistä tulee mahtavia. Olenhan Mustasaaren Prince.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti