Rakas studiopäiväkirja, osa 16.

On kulunut hetki aikaa siitä, kun digitaaliset mustetahrat viimeksi roiskuivat päiväkirjamme sivuille. On siis aika päivittää tapahtumia. Väännetään siis tikusta asiaa – tai saksofonin päreestä.

Saavuin rautahevosen uuman päällä uupuneena Tampereelle Oulun äänitysten jälkeen. Ajattelin hemmoitella perhettä, soittajia ja ennenkaikkea itseäni pitämällä pientä taukoa äänityksistä. Ei sillä, etteivätkö asiat sujuisi jouhevasti levyn teon tiimoilta. Suurempia vastoinkäymisiäkään ei ole ilmennyt, mutta jotenkin en vain meinannut jaksaa. Hemmoittelu kestikin seuraavaan aamuun, kunnes saksofonistimies Matias Topi ilmoitti varanneensa harjoitus- ja äänitystilan käyttöömme koko illaksi. Ei auttanut kuin mennä painamaan punaista namiskuukkelia torvimiehelle.

Puhallinsoitinstudiomme ei ole ihan sitä High-end -osastoa. Tila on kyllä aika korkea, mutta myös hivenen kaikuisa. Itse asiassa kovinkin kaikuisa, mutta tilasoundi ei tee ollenkaan pahaa puhaltimille, ei ainakaan kovaäänisemmille vaski-ja puupuhaltimille. Puhaltimet jopa tarvitsevat nauhoitettaessa vähän tilaa ja aikaa ympärillensä soidakseen äänitteellä terveellä tavalla. Ahtaassa, kuolleessa tilassa niiden äänenväri ja atakki jotenkin, no kuolevat. Tästä asiasta voi varmasti joku olla eri mieltä, mutta me askellamme näin.

Välillä toki toivoisin olevani jossain ihan äänitystä vartavasten rakennetussa tilassa, toisin kuin tässä entisen teurastamon kellarissa sijaitsevassa sähköpääkeskuksessa. Seinän takana on punttisali, josta kantautuu nauhalle primitiivisiä karjahduksia ja metallin kilahduksia, kun sataviisikymmentä kiloa rautaa tiputetaan lattialle parin metrin korkeudesta. HNNNURRGHH...... KLÄNNGGG!!!
Miten nuokin bodybuilderit jaksavat pumpata myöhään yöhön? Keitä he ovat? En ole koskaan nähnyt noita mystisiä ja eeppisiä raudannostajasankareita, ainoastaan heidän sikakalliit Bemarinsa pihalla, ja maahan jääneet Hesburger-aterian kuoret, tyhjät rasvaton maito -purkit ja raejuustopaketit.

Ohuesti eristetyn toisen seinän takana on toinen treenikämppä, josta saattaa ennalta arvaamatta räjähtää rock-helvetti käsiin juuri silloin, kun on saanut äänityslaitteet kasaan.

Oman lisäkampituksensa äänitysaikatauluhin tuovat yhteiskunnan vaatimukset työaikoineen. Lähes poikkeuksetta pääsemme aloittamaan äänitykset vasta iltamyöhään, sillä varauksella, että bodarit tai rokkarit naapurissa eivät ole sparraustuulella. Kun on päivän orjana kantanut    kultavarantoja babylonin hirmuporvarin kinttujen juureen, ei välttämättä illalla enää ole ihan terävimmillään noin niinkuin soittajana ja varsinkaan, kun pitäisi levylle saada skarppia materiaalia.

Kasasin seuraavanlaisen setin fonin äänittämistä varten: Neumannin TLM 103 fonin etupuolelle noin 80cm päähän itse instrumentin suu-osasta, kellosta. Asetin mikin noin oman korvani korkeudelle ja tilttasin sitä hieman alaspäin. Tällä tavoin fonin soundi ehtii syttyä tilassa kokonaisvaltaisesti ennen mikrofonin kalvoa ja tulee suhteellisen luonnollisesti taltioiduksi. Mikrofonia ja ständiä liikuttamalla vasemmalle ja oikealle voi hallita vähän tilasoundia ja sitä, kuinka paljon soittimen läpät ja niiden ränkyttäminen kuuluvat nauhalle. Jos äänität tuplauksia tai stemmoja samalla fonilla, niin suosittelen siirtelemään tuota kauemmaista mikkiä eri raitoja/stemmoja äänitettäessä. Näin saadaan vähän ehkäistyä sellaista outoa chorus-soundia joka syntyy, kun laitetaan kaksi samassa tilassa, samalla puhaltimella äänitettynä raitaa soimaan päällekkäin.

Neumannin lisäksi nauhoitin fonin vielä läheltä, kellon edestä. Näin foni tavataan livenä monesti mikittää. Tämä ei ole itse instrumenttia ajatellen kovin kunnioittava tapa toistaa tai taltioida sen soundia; se on vähän niin kuin kaveri puhuisi suoraan korvaan viiden sentin päästä. Kyllä siitä selvää saa, mutta soundi voipi olla vähän luonnoton tai ainakin vittumainen. Fonin tapauksessa tällä mikityksellä soundista saa todella nenäkkään. Mitä pienempi foni, sitä nenäkkäämpi soundi. Ei sillä, etteikö tuo jopa  sopisi johonkin musiikkityyliin. Meille ei kuitenkaan. Lähisoundi on kuitenkin hyvä taltioida, sillä se  tarjoaa varsinkin meidän rokkimölyssämme tarpeellista erottelukykyä ja terävyyttä soundiin. Kokeilin äänittää läheltä nyt siten, että laitoin kolme mikrofonia (Shure SM58, Sennheiser e906 ja Oktava Mk012) ihan fonin kellon eteen puoliympyrään siten, että keskellä ollut 58 osoitti hieman yläkelloon ja laidoilla olleet mikit hieman alakelloon, kuitenkin suunnattuina suurinpiirtein kellon keskelle. Nämä kolmen mikin äänet sitten yhdistin miksauspöydässä yhdeksi äänitettäväksi soundiksi. Hyvä tulee.

Etenimme tahkoten osuuksia talteen hitaasti ja hivenen epävarmasti. Huomasimme, että fonisooloja jäi pahemman kerran soitamatta. Osaksi syynä oli päivän ehtiminen pitkälle ja väsymys, mutta suurempi ja vakavampi syy hidasteluumme oli huulillamme.

Päreet, nuo puiset osat, jotka laitetaan fonin suukappaleen alapuolelle. Niitä sitten päristellään ja siitä sitten muodostuu se äänenväri mistä saksofoni tunnistetaan. Nyt päreet kusivat. Voitteko kuvitella, nuo bambusta kopiosorvatut puulirpakkeet maksoivat 20€/viisi kappaletta. Vaikutti siltä, että noista viidestä päreestä aina 2-3 oli  käyttökelvottomia. Ne eivät soineet. Päreet näyttivät kyllä ihan normaaleilta. mutta eivät toimineet. Muut kielet toimivat hetken, mutta alkoivat sitten menettää otettaan. Soundi muuttui pyöreäksi ja puisevaksi. Tämä on erityisen hankalaa kun äänitetään levymatskua ja biisin alussa foni kuulostaa ihan eriltä kuin lopussa.

Kuvitelkaapa, jos olisitte vaikkapa kitaristi, tai viisikielinen basisti. No niin, menette hyvinvarusteltuun soitintarvikeliikkeeseen ja ostatte muutaman kielisetin á 20€. Reeniksellä tai studiossa huomaisitte, että joka setistä puolet kielistä on käyttökelvottomia. Järki lähtisi ja rahat. Eikä yksikään kielifirma pysyisi pystyssä jos tuollaista tekisivät.

Tässä on jokin saatanallinen salaliitto. Jospa ahneen saksofonipärefirman osakeanti ei ollutkaan sellainen kuin oli odotettu, ja jotain täytyi keksiä tilanteen kohentamiseksi. Ehkäpä nuo ahneet päretehtaan johtajat eivät jaksaneet odottaa, että bambut kasvaisivat tarpeeksi isoiksi, vaan korjasivat ne jo versoina.  Ehkä he näännyttivät työntekijänsä niin pienillä vapaa-ajan, palkan, ravinnon ja puhtaan ilman annoksilla, että nämä raukat eivät jaksaneet valita parhaita bambunvarsia, eivätkä veistellä laatuvaatimusten mukaisia päreitä maailmalle. Ehkä rahaa tuli hetkessä kasoittain ja maailman musiikkiliikkeet täyttyivät näistä veripäreistä ja nyt huomaamme tuloksen.
Huonosti tehty nuori, liian nopeasti kasvanut bambu oli tuottanut saksofoniimme päreen, joka ilmeisesti kostuu liian nopeasti ja läpikotaisin soitettaessa, ja menettää otteensa.
Äänityssessio pysähtyi. Päreet paloivat. Niillä oli aivan turha äänittää. Odottelemme että uusi ja terve bambu kasvaa tuolla jossain, että saamme siitä toimivan päreen. Tai sitten vaihdamme päremerkkiä. Voikohan fonipäreitä tehdä vaikka koivusta?

Stemmalauluista.  Olen käynyt harjoittamassa taustalaulantaa yön pimeinä tunteina, vaihtelevalla menestyksellä. Periaatteessa ja teoriassa homma on suhteellisen yksinkertaista: kuuntelen liidilaulun melodian ja laulan siihen sopivan rinnakkaisäänen harmoniassa. Sitten valitsen biisin tunnelmaan sopivan tyylim laulaa ja annan mennä. Mitä enemmän kamaa biisissä on ennestään, sitä pienempi on mahdollisten stemmasävelten määrä. Helppoa, eikö totta?

Muutamassa päivässä laulelin, ulisin, inisin, karjuin ja murisin stemmalaulut paikoilleen. Ihan itse, itse itseäni äänittäen. Omien laulujen äänittäminen ei välttämättä ole paras idea, varsinkaan kun en ole laulaja sanan varsinaisessa merkityksessä. Sitä ei ole välttämättä tarpeeksi ja oikealla tavalla kriittinen omia tekosiaan kohtaan.

Laulajamme Mokka tuli paikalle tarkkailemaan stemmalaulujani. Tutustuimme äänittämääni osuuteen. Hiljaiseksi näemmä veti. Sitten sanaisen arkun sarana narahti: stemma oli kuulemma liian korkea eikä tarpeeksi "murrr" oikeassa kohtaa. Kohtapuoliin koko biisin taustalaulut oli laulettu uudestaan. Oikeassapa Mokka oli, stemma oli nyt paljon parempi. Saapi nähdä käykö samoin muidenkin kappaleiden kanssa. Toivotaan, sillä ainakin näistä stemmoista tuli oikein ohjattuna mainiot.

Vieläköhän sitä jaksaisi äänittää? Pakkohan sitä on, mutta tässä vaiheessa tapahtukoon välimiksaus. Nollaan projekteista ne vähät plugarit joita äänitysvaiheessa käytettiin. Poistan kaikki volumet, panoroinnit ja ylimääräiset raidat ja siirrän puhdistetut projektit muistitikulle. Muistitikun jemmaan treeniksen peilikaappiin, sieltä miksaaja Anssi (myös rummut toim.huom) käy sen noukkimassa ja aloittelee välimiksaukset mahdollisimman pian.

Kohta levyn sisällöstä olisi tarjota jotain maistiaista blogin lukijoille.

Rakas studiopäiväkirja, osa 15.

Ja juna vei taas Ouluun.

Vuorossa oli hieman muuttopuuhia. Siinä sivussa hoidimme Jounin kanssa loput koskettelusoittimet, tässä tapauksessa pianot. Koska emme omista oikeaa pianoa, sellainen piti etsiä jostain. Oulun Steinerkoulu luovutti ystävällisesti musiikkiluokkansa käyttöömme muutamaksi tunniksi, ja sehän riitti meille. Pianot kolmeen neljään biisiin oli äänitettävä.

Musiikkiluokasta löytyi myös mielenkiintoinen ja kertakaikkisen upeasoundinen - hmm - plunkutin, tai joku vastaava. Pikaisen internetvakoilun tuloksena plunkuttimelle löytyi Thomannin musiikkilaitekaupasta nimi: "Bass Palisono- Xylophone" . (Ja wikipediasta.) Kertakaikkisen mahtava mulina siitä lähti. Mutta palataan ensin siihen pianoon.

Kyseessä oli pystypiano, sellainen perusmalli. Itse asiassa pianovaihtoehtoja oli kolme. Pianossa oli valikoiman ehkäpä kolisevin, perkussiivisin soundi, jollaisen voisi kuvitella erottuvan parhaiten meidän rokkimölinämme seasta. Mikrofoonit siis tulille. 

Minulla ei ole hirveästi hajua, miten tuollaista pianoa pitäisi mikittää. Lyhyt oppitunti netissä ei tuonut hirvittävästi apuja. Ainut asia, mikä jäi mieleen oli se, että piano pitäisi äänittää mahdollisimman kattavasti koko kielten alueelta; keskiäänialue hieman kauempaa kuin basso ja yläpää.

Pyörittyäni hetken korvat tarkkana pianon ympärillä päädyin asettamaan neljä Shuren SM58 -mikkiä suoraan pianon avonaisen kannen päälle. Laitoin yhden Oktavan herttakuvioisen puikkomikin pianon etupuolelle, muutaman kymmenen sentin korkeuteen lattiasta ja osoittamaan suoraan kohti pianoa. Neumannin TLM103:sen asetin pianon kosketinpuolelle, noin oman korvan korkeudelle, soittajan taakse hieman koskettimien yläpään puolelle. Lisäksi laitoin TSM:än laajakalvoisen halpismikin huoneen toiselle puolelle. Josko se ottaisi sieltä vähän tilaääntä.

Testisoundi kuulosti - hmm - no ihan ookoolta. Aloitimme äänittämisen. Kaukaa viisaina olimme käyneet edellispäivänä treenikämpällä äänittelemässä demopianot mallinnetulla soundilla. Arpomiseen ei ollut varaa, koska itse äänittämiseen oli käytettävissä vain muutama tunti. Biisejä oli kuitenkin soitettavana jokunen. Äänitimme pari kohtaa. Huvikseni tarkistin vähän pianosoundia raidoilta (joita on siis seitsemän). Raidoilta kuului sellaista kaukaista ihme jyminää; kuin joku junttaisi tukipaalua kerrostalon työmaalla jossain päin Uutta Oulua. Ei helvetti. Nostin gainit äärimmilleen Neumannin kanavasta ja pyysin pianistilta hiljaisuutta. Kuuntelin. Ei mitään, vain puhdas hiljaisuus hiveli korvia kuulokkeissa. Kuulokevahvistin humisi hieman kuulokkeisiin. Hmm.

  

Noh, oli pakko soittaa otot uudestaan, koska sellaista kiusaa ei miksaajalle viitsi jättää. Kävimme kohdat läpi ja taas: Jyms-jyms-jyms-jyms. Erityisesti Neumann taltioi tuota jyminää. 

Kohtasin ilmiön ensimmäistä kertaa, kun äänitimme vibrafonia viime sessiossa. Mikin mukana tullut adapteri, jolla aparaatti kytketään mikkiständiin kiinni, ei ole mikään, sanotaanko keinukehto. Adapteria ei ole suunniteltu poistamaan ympäristön tärinää, jolle nuo kondensaattorimikit, varsinkin laajakalvoiset sellaiset, ovat kovin herkkiä. Kalautus vibrafonin kieliin pienellä kumi- tai huopanuijalla kulki soittimen runkoa pitkin lattian, mikkiständin ja mikrofonin kautta nauhalle bassojymäyksenä. 70 hertsiä ja siitä alaspäin. Saimme tuolloin häiriöäänen poistettua laittamalla Crocsit mikrofoniständin jalkoihin. 

Edelliskerrasta viisastuneena kiikutin nyt Neumannin ständin jalkojen alle villalapaseni, kaulahuivini, piponi ja muuta pehmuketta. Epäusko kalvoi. Lattia oli betonia, eikä pianonkoskettimista pitäisi lähteä tuollaista jyminää. Mutta jyminä oli ja pysyi. Äh.

Sitten. Ahaa. Heureka! Tietenkin. Perkele. Hyvä neuvo teille kaikille (jonka varmaan kaikki oikeat äänittäjät hoksasivat jo muutama kappale sitten): ota aina äänittäessä soittajalta kengät pois jalasta ja tarvittaessa teippaa muusikon jalat tuoliin kiinni. Jos sekään ei auta, leikkaa jalat irti ja paista ne hiljaisella tulella suolan, rosépippurin ja salvian kera. Sillä pianistilla oli joko rytmi verissä, tai sitten hän oli hieman epävarma soitettavasta osuudesta, koska kantapää jumputti tiedostamatonta rytmiä lattiaan. Näin varsinkin kuulokkeet päässä istualtaan soitettaessa. Siinäpä se jumina sitten olikin. Kantapää. 
Saimme ongelman poistettua pelkillä toruilla - ilman kannibalismia tai teippiä - ja pääsimme jatkamaan. 

Koska piano-osuudet oli jo harjoiteltu ja demoiltu aikaisemmin, ei äänittämisestä jäänyt hirveästi  kerrottavaa. Kaikki sujui soittamisen osalta sujuvasti ja jokainen osuus tallentui muutamalla otolla. Paitsi eräs, johon meni varmaan kolmekymmentä ottoa. Se olikin paha kohta, sellaista suomiproge-rumba-samba-Opeth-Pkp:ta.

Jännää huomata, että vaikka olenkin pitänyt itseäni aina aika leppoisana ja oikeastaan tosi hyvänä tyyppinä, alkaa minusta äänittäessä kuoriutua jonkinlainen kusipää. Tai en tiedä onko termi ihan oikea, ehkä sitä voisi kutsua tuottajuudeksi. Jos osuus ei tallennu muutamalla otolla, niin muutun kovin kärsimättömäksi ja alan kuin varkain painostaa soittajaa pieleen menneen oton jälkeen: "No kamoon, ei tää nyt niin vaikee oo. Ei meillä oo koko iltaa aikaa". Tai "Mitähän vittua tuoki nyt sitten oli?" Ja nyt kyse on kuitenkin progesta ja hipeistä. Vau. Mikä minusta on tullut? Lisäksi pidän hiljaisia hetkiä soittajan soittaessa ehdotelman jostain osuudestaan. Painostavia hiljaisia hetkiä. Itse asiassa nämä hiljaiset hetket ovat toisaalta tärkeitä, koska jos soittaja ei ole varma asiastaan, niin näinä hetkinä hän tuo sen useimmiten ilmi. Huh. Todellisuus ei kuitenkaan ole ihan näin julma. Ystävällisessä hippihengessä saimme tälläkin kertaa valmiiksi kaiken, mitä oli suunniteltukin, ja enemmänkin: Jouni loihti kertakaikkisen upeasta ksylofonista oikein muikean melodian vielä yhteen biisiin.

Nyt pitäisi olla kaikki kosketinsoittimet äänitettynä. Koputetaan puista kosketinsoitinta.





Tällä Oulun reissulla tuli lisäksi ääniteltyä yhteen biisiin basso uusiksi. Ilhmettelimme pitkään biisin kohdalla, että jokin on vähän vinossa. Bassohan se oli, ja hivenen alavireessä. Ei näitä vireitä aina pohjia tehdä höseltäessään huomaa.

Progelevyllähän pitää olla myös akustista kitaraa. Akkariosuudet ovat kuitenkin jääneet vähiin, koska emme omista kovin hyvää akustista, teräskielistä kitaraa. Toki jonkinlaisia kitaroita on nurkissa parikin, ja kyllähän niillä leirinuotiolla päissään veivaa, mutta kun akkaria äänittää erottelukykyisellä mikillä ja kuuntelee lopputulosta, se kuulostaa pahvilaatikolta jonka ympäri on vedetty rautalankaa. Särinää, kolinaa ja puolinaista äänenväriä. Yhteen biisiin sain soiteltua jonkinlaisen kitaran, joka vältti kun soitin niin kevyesti, ettei kitara särissyt tai päästänyt muita väkivaltaisesta soittamistyylistä johtuvia ääntiä. 

Sitten sainkin lainaan isäni 12-kielisen akustisen kitaran. 

Se onkin ihan eri soitin kuin kuusikielinen. Siinä on sellaista chorus-soundia, ja jollain tavalla ehkä hieman sitaria. Se helisee hienosti ja on jotenkin elegantin kuuloinen. Tässä on toki myös vaaransa, sillä  biisi voi alkaa helposti kuulostaa hieman äitelältä. Totolta. Tai jotain. Riippuu vähän miten sillä soittaa. 

Saapa nähdä, rupeaako PKP kuulostamaan Totolta? Sen verran tuli soiteltua tuota versiota kitarasta levylle. Toki kaikkea ei ole pakko käyttää. Aika hipiksi nuo jotkin jutut kyllä menivät. 

Jopas tuli kirjootettua. Vaikkei ollu paljoa asiaakaan. Minusta voisi tulla toimittaja roskalehteen. 

Seuraavaksi meillä on ohjelmassa liidilaulujen sakkokierros, eli palaamme laulajan kanssa takaisin pystyammuntapaikalle. Kolmeltatoista ammuntapaikalta huteja jäi kolmeen tauluun. Pahoittelen ontuvaa hiihtourheiluvertausta, mutta pakko näitä on johonkin ympätä. Ohjelmassa ovat myös klarinetin ja saksofonin äänitykset, olisiko niiden osalta jäljellä vielä tuollainen kahdeksan biisiä. 
Niin, ja tietenkin ne stemmalaulut. Niistä tulee mahtavia. Olenhan Mustasaaren Prince.